Punavuoren Psykomaantieteellinen Seura

Surullisten polkupyörien kaupunki / Onnellisten polkupyörien kaupunki

2010-05-04T08:18:00.000+02:00

Eräs polkupyörä sai minut viime vuoden kevättalvella uuden harrastuksen pariin. Päätin ryhtyä keräämään valokuvaamalla surullisia polkupyöriä. Ajattelin myöhemmin vaikka pitää valokuvanäytelyn Surullisten polkupyörien kaupunki. Tässä tuo ensimmäinen surullinen polkupyöräni:

En minä sitten kuitenkaan jaksanut olla kovin aktiivinen. Muutaman satunnaisen kuvan otin. Esimerkkinä vaikkapa tällainen:

Tänä talvena innostuin lumentulon aikoihin hetkeksi uudestaan. Polkupyöriäkin näköjään unohdetaan hankeen:

Mutta sitten harrastus taas lopahti. Surullisten polkupyörien kerääminen loppui kuitenkin lopullisesti vasta kun tajusin, että on olemassa onnellisiakin polkupyöriä – siis niidenkin lisäksi, joilla ajetaan ja joita huolletaan. Tämä vanhuspari on selvästi löytänyt toisissaan sen oikean. Ne ovat liittyneet toisiinsa yhteisellä hempeällä vaaleanpunaisella lukolla, eikä ruoste tai satunnaiset puuttuvat penkit elämänmenoa haittaa. Mikä rauha ja kiintymys:

Vappukävely salaperäisessä metsässä

2010-05-01T16:37:00.001+02:00

"Kyllä me taidamme elää vaarallisia aikoja", ajatteli mies, mutta ei kuitenkaan lähtenyt vappumarssille. Sen sijaan hän makaili sängyllä, luki kirjaa nimeltä Estetiikan klassikot ja kävi kotinsa lähellä sijaitsevan vesitornin kukkulalla pienellä luontokävelyretkellä. Siinä ei tietenkään olllut mitään kummaa, että eräälle penkille oli unohtunut tutti,

mutta kuka ja miksi unohtaa penkille kokonaisen ison nipun vaatteita ja muuta ihan puhtaalta vaikuttavaa kangastavaraa:

Pieni metsäinen kukkula oli muutenkin vaikuttanut aina aika kummalliselta. Oman tunnelmansa oli luonut tietenkin paikkaa varjostava jättimäiseltä tuntuva vesitorni:

Mutta kyllä kukkulan luontokin oli aika kummallinen. Se oli täynnä jo täysin keloontuneita tai sitten par'aikaa keloontuvia puita, jotka toivat alueelle alituisen kuoleman tunnelman:

Kukulalla oli liikkunut myös outoja ihmisiä, jotka olivat rakentaneet sinne majoja muistuttavia rakennelmia, mutta ei syvennyksen ylle rakennettu pieni ja harva katto pystyisi pitämään sen paremmin tuulta kuin sadettakaan:

Jos eräässä kolossa asui Yhdysvaltain ystäviä, niin toisessa oli sitten kai natsien koti:

Ja joku oli varmaan ajatellut rakentaa kamiinan, jossa olisi jättimäinen peltiputken pala savupiippuna:

Ja oli siellä jääkaappikin. Pieni kolo, jossa oli ovi ja oven takana kolme tyhjää säilyketölkkiä:

Kukkulalla oli rajansa:

Mutta kaikki rajathan ovat ylitettävisä. Maan sisäänkin voi toisinaan mennä, jos on tarpeksi iso jakoavain:

Ajatus maanalaisesta elämästä alkoi kuitenkin ahdistaa miestä, ja hän päätti kiivetä kukkulan huipulle. Sieltä hän katseli rakastamaansa kaupunkia, mutta tunsi samalla olevansa kuin huikaisevan kansallismaiseman äärellä:

Niin hän tunsi itsensä hetken aikaa Caspar David Friedrichiksi, ajatteli 'ylevän' nimellä tunnettua esteettistä kategoriaa, rauhouttui ja palasi sänkyynsä lukemaan Estetiikan klassikoita. Kukkula ei sittenkään ollut Pet Semataryn maisema, vaikka hetken aikaa oli siltä tuntunutkin.

Oikeassa valossa

2010-03-01T19:39:00.000+01:00

Jouduin taannoin käymään illansuussa työasioissa Nurmijärvellä. Itse asiassa olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni Nurmijärven keskustaan. Siksi ajattelinkin lähteä vähän aikaisemmin, että ehtisin nähdä Nurmijärveä ja muun muassa keskustan julkista taidetta. Mutta enhän minä umpikaupunkilaisena tajunut, että vuoden pimein aika jatkui edelleen, eikä myöhään iltapäivällä ollut enää juurikaan valoa. Ensin olin pettynyt, mutta sitten ajauduin kuitenkin aivan uusiin ajatuksiin.

Voiko julkisella veistoksella olla katsojan kannalta optimaalinen vuorokaudenaika tai vuodenaika? Millä se olisi perusteltavissa, koska nehän ovat siellä joka säällä ja kaikkina aikoina, ja sellaisina niitä myös koetaan. Miksi veistokset kuitenkin kuvataan yleensä kesällä ja päivänvalossa? Millä tavalla ja miksi ihmeessä kesä ja päivänvalo ovat enemmän totta? Itse asiassa Wäinö Aaltosen (19894–1966) lankomiehen Aukusti Veuron (1986–1954) Aleksis Kivi (pystytetty 1934, siirretty nykyiselle paikalleen vuona 2000) näytti pakkasillan lumisateessa kaikessa yksinäisyydessään ja siinä "näkymättömydessä", jonka julkinen veistos väistämättä aina saavuttaa ihmisten arjessa, aika kauniilta ja runolliselta:

Sama runollisuus koski vielä lähempänä kirjastoa ollutta Toivo Jaatisen (s. 1926) pronssiveistosta Seitsemän veljeksen tie (1984):

Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä kävelin vielä Veuron veistoksen ohi. Kauempaa se näytti vielä kauniimmalta ja runollisemmalta:

Kannattaisiko taiteenharrastajan siis yrittää tietoisesti tarkastella julkista taidetta vähän epäortodoksisemmissa olosuhteissa eikä aina yrittää etsiä jotain omituista optimaalista tilannetta, jota ei siis taida ollakaan? Näin luulen.

Kun rakkaus alkaa

2010-03-01T18:46:00.000+01:00

Olen muutaman vuoden ajan harrastanut katutaiteen dokumentoimista niin, että se on käynyt jo miltei automaattiseksi toiminnoksi. Taskussani on kaupungilla liikkuessani nykyään koko ajan pieni digikamera, ja silmäni on jo oppinut ilmeisen tiedostamattomasti ja myös pakottomasti hakeutumaan koko ajan oikeisiin paikkoihin – ränneihin, liikennemerkkien taustoihin jne. Kuvia on useita satoja. Jos minulta olisi vähän aikaa sitten kystytty, että miten kaikki alkoi, en olisi todennäköisesti muistanut. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että jouduin muista syistä käymään läpi kuva-arkistoani. Kun näin erään kuvan, muistin samalla, että juuri tuostahan kaikki alkoi. Ja päivämäärähän on tietysti säilynyt tiedostossa. 30.6.2007 olin käymässä Tallinnan raviradalla, kun portilla ollut omituinen teksti kiinnitti huomioni: "I want to become a stencil artist."

Ja eiköhän tarina jatkunut vielä elokuussa, kun joku oli ollut taiteilijaksi haluavan tyypin kanssa eri mieltä. Nyt myöhemmin kyllä tajuan, että molemmat tekstithän saattavat toki olla saman tekijän sapluunasta (stencil) lähtöisin, koska näinhän teoksesta – tavallaan siis sen sanomasta – tulee kiinnostavampi. Ihan sama joka tapauksessa, koska duuni on kuitenkin aika hieno. Tästä minun harrastukseni sitä paitsi alkoi. Tätä ennen en edes tiennyt, että oli olemassa jotain sellaista kuin sapluunataide eli stencil art. Nyt minulla on hyllyssäni jo useita kirjoja aiheesta, ja tunnistan alan suuria mestareita kuten Banksy tai Blek le Rat, ja olen löytänyt tieni tosi hienoille sivustoille kuten Stencylvania. Olihan hauskaa löytää tuo unohtamani kuva uudestaan!

Neuvostovirolaisen kahdeksankulmaisen tyyppikioskin kiehtova maailma

2010-02-28T18:19:00.007+01:00

Neuvostoliittolaisille tyyppitaloille on tapana hieman naureskella. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tyyppitalo sinänsä ei ole pelkästään sosialistisen maailman ilmiö. Suomessakin tehtiin erilaisia tyyppitaloja 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti, muun muassa niitä ns. rintamamiestaloja. Yllä olevassa kuvassa on esimerkki Tallinnan Pelgurannaan 1960-luvun alussa rakennetuista silikaattitiilisistä tyyppitaloista suunnittelutoimisto Eesti Projektin mallia '1-317', joka kansan suussa tunnetaan nimellä hruštšovka (ven. хрущёвка). Tällä nimityksellä tunnetaan ne 3–5-kerroksiset elementti- tai tiilitalot, joita ympäri Neuvostolittoa rakennettiin Nikita Hruštšovin (1894–1971) ollessa kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliton tosiasiallinen johtaja vuosina 1953–64. Virossa suurin osa tämän ajan tyyppitaloista näyttää olevan "vain" nelikerroksisia tiilitaloja – viisikerroksisuus johtuu siitä, että viisi asuinkerrosta oli hissittömyyden maksimi.

Vastarakennettunahan millään talolla ei vielä ole mitään luonnetta. Kiinnostavaksi talo tuleekin vasta ajan myötä. Kun takana on tarpeeksi historiaa, elettyä ja koettua elämää, alkaa taloillakin olla oma luonteensa. Tätähän normaalin asuintalon ollessa kyseessä satunnainen matkailija voi vain arvailla. Alla oleva '1-317' on sekin Pelgurannasta. Olen seissyt talon edessä Sõle-kadulla useampaankin kertaan. Sitä on kiva katsella, mutta eihän minulla ole aavistustakaan juuri tämän talon luonteesta ja historiasta. Pitäisi ehkä istua lähistön baarissa ja tutustua johonkin mieheen, joka sattumalta siellä asuu. Näinkin voi toki joskus tapahtua. Pitää vain odotella. Ja voi sitä itsekin toimillaan avittaa.

Olen alkanut hiljalleen tutkailla erilaisia tyyppirakennuksia, joita neuvostoaika Tallinnaan mukanaan toi. Tällaisia ovat asuintalojen lisäksi muun muassa monet koulut, lastentarhat ja esimerkiksi muutamat elokuvateatterit. Viitisen vuotta sitten huomasin ensimmäistä kertaa myös tyyppikioskien olemassaolon. Luulenpa, että tähän on tarvittu useampien kioskien hieman tiedostamaton näkeminen, kunnes niiden tunnistettava muoto on jonain satunnaisena hetkenä herättänyt kiinnostuksen. Ensimmäinen tietoisesti näkemäni kahdeksannurkkainen tyyppikioski sijaitsee Tallinnan Mustamäen kaupunginosassa:

Tämä pieni kioski toimi kukkakioskina silloin, kun näin sen viitisen vuotta sitten. Kuvaushetkellä se oli kuitenkin kiinni. Sittemmin olen unohtanut sen, ja nyt onkin tarkoituksena matkustaa lähiaikoina Tallinnaan katsomaan sitä, että onko se ylipäänsä enää olemassa. En edes ihan tarkkaan muista sitä katua, minkä varressa se sijaitsi. Trollikkareitin varrella se kuitenkin oli.

Romanttisuus liittyy usein katoamiseen. Minulle tämä kuva onkin siksi haikean romanttinen. Kuva on nimittäin mustavalkoinen siksi, että alkuperäinen on tietokoneeni kovalevyn hajottua hävinnyt taivaan tuuliin. Jouduin reproamaan oman kuvani mustavalkoisena kirjan sivuilta. On tapahtumassa jotain sympaattistakin.

Sympaattista oli myös nähdä ensimmäinen uusi kioski sen jälkeen, kun niiden olemassaolosta oli ylipäänsä tullut tietoiseksi:

Se tapahtui Tallinnan lähellä, alle 30 kilometriä länteen Keilan pikkukaupungissa, jossa rautatieasemalla sijainnut kioski toimii vielä ihan alkuperäisessä käytössäänkin. Ostin sieltä elokuussa 2009 kaalipiirakan ja limsapullon. Kun aloin kuvata kioskia, sen myyjä selvästikin hermostui ja soitti ilmeisesti omistajalle. Menin heti sanomaan olevani vain "arhitektuurturist", ja sitten tulimmekin ihan hyvin juttuun. Sittemmin olen käynyt kioskilla jo toistamiseenkin. Nyt se onkin jo kuin vanha tuttu:

Jonain päivänä aion ottaa vielä yhteyttä Viron arkkitehtuurimuseoon ja selvittää tyyppikioskin vaiheet ja löytää toivottavasti alkuperäiset piirustukset. Kioskista on vaihtelevan koon lisäksi olemassa myös rakenteeltaan erilaisia versioita. Esimerkiksi suljetumpi versio, jota käytetään muun muassa torikojuna. Entisen Neuvostoliiton sukellusvenetukikohdan Paldiskin torilla kesällä 2009 niitä oli kaksi:

Toinen oli kuvaushetkellä ilmeisesti varastokäytössä, mutta toisessa, joka oli aika rajun näköisesti päällystetty kokonaan pellillä, oli myös myyntitoimintaa:

Ajat muuttuvat. Tehdas, jossa valmistettin aikoinaan kaapeleita, saattaa muuttua taiteilijoiden työhuoneiksi ja museoiksi. Näin voi käydä myös kahdeksankulmaiselle tyyppikioskille. Kun uskaltauduin Tallinnan itäpuolella sijaitsevaan yksityiseen sotamuseoon (Eesti Vabadusvõitluse muuseum) Raen kunnassa Lagedissa, yllätti minut kauniissa jokivarren luonnossa varsin kummallinen näky. Siellä ne olivat, panssarivaunu ja kahdeksankulmainen tyyppikioski, sulassa sovussa:

Kioskista oli tehty omituinen luokkahuonetta muistuttava näyttelyinstallaatio:

Kioskeja voi myös näköjään yhdistellä. Alla oleva hurjan näköinen – myös hurjan värinen naapuritalon mukaan sävytetty – tuplakioski (ympärivuorokautinen kioski ja snagari sekä kukkakauppa ja suutari) on ihan Tallinnan linja-autoaseman vieressä:

Ja sitten törmäsin todelliseen mysteeriin. Raasikun Arukülassa löysin tosi kummallisen kahdeksankulmaiseen kioskin. Olen mielessäni kuvitellut, että kyseessä on tuunattu kioski, jossa perusmalli on korotettu harjakattoiseksi ikään kuin kansallisromanttisessa hengessä. En ole tästä lainkaan varma, mutta ajatus tuntuu hauskalta. Voihan toki olla, että tämä kummajainen on ihan tehdasvalmisteinenkin:

Lagedista löysin myös kioskin, joka sai minut katselemaan niitä ihan uusin silmin. Jostain syystä vasta juuri tämä varastoparakkina pienen kylätien varrella sijainnut kioski sai minut tajuamaan, että ehkä joskus voisin mennä tällaiseen paikkaan, koputtaa ovelle ja kysyä isännältä, että mitäköhän kioski mahtaisi maksaa, jos tulisin ja hakisin sen kuorma-autolla pois. Sitä en kyllä vielä uskalla ajatella, mitä isäni ja äitini sanoisivat, kun yrittäisin tuoda heidän kesämökilleen oman kahdeksankulmaisen pikkumökkini miljöötä kaunistamaan:

Olen viime aikoina ollut sairauksistani johtuen mielialoiltani melko ailahteleva ja myös masennukseen taipuvainen, väliin jopa vähän romanttisen suisidaalinenkin. Päätin kuitenkin vähän aikaa sitten, että en halua kuolla ennen kuin olen nähnyt jokaikisen Viron kahdeksankulmaisen tyyppikioskin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon niitä on ja missä ne kaikki sijaitsevat.

(Perustuu esitelmään, joka pidettiin Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen maantieteen koulukunnan 2. maailmankonferenssissa 'Ulkona kartalta' Suomenlinnan Susisaaressa 27.–28.2.2010.)

Valetta

2009-11-11T13:14:00.001+01:00

Punavuoren Psykomaantieteellinen Seura

ylpeänä esittää:

Vale

Katutaidetta Virosta – Street Art from Estonia

Tervetuloa avajaisiin Like-kirjakauppaan (Iso Roobertinkatu 20) keskiviikkona 25.11.2009 klo 17.00

Alice Tislerin haamu

2009-10-26T08:55:00.010+01:00

Tallinnan Magasini-katu kulkee Veerennin (=Vesiränni) kaupunginosassa Nimensä se on saanut lähistöllä sijatsevista armeijan vanhoista varastoista. Neuvostoaikana katu tunnettin kuitenkin nimellä Tisleri. Tätä nimeä Magasini kantoi vuosina 1949–1990. Nimen antoi Keilan taisteluissa kuollut Virossa melko harvinainen naispuolinen punakaartilaismarttyyri Alice Tisler (1893–1918).

Kävin kesällä Tallinnasta vähän länteen sijatsevassa Keilassa, mutta en löytänyt sieltä mitään Alicesta muistuttavaa. Kävin vähän myöhemmin myös Tallinnan itäpuolella Kehrassa, ja siellähän olikin yllättäen vielä jäljellä Tisleri tänav – jopa vielä harvinaisella kaksikielisellä kyltillä, joita ei Virossa enää juurikaan näe:

No, ei kai tässä mitään niin hirvittävän merkittävää ole. Tulin kuitenkin jostain syystä samalla tarkistaneeksi sen, että muita Tislerille nimettyjä katuja ei Virossa enää ole.

Taidankin alkaa suunnitella matkaa Narvan Kosmonaudi-kadulle tai Sillamäen Majakovski-kadulle – Tallinnassa kun vastaava ehditiin sekin muuttaa takaisin Sitsi-kaduksi eli Karttuunikaduksi. Sillamäen Majakovskikin on tätä nykyä Viron ainoa Majakovski-katu. Ja hitto, onpa Narvassa vielä jäljellä Partisani-katukin! No hyvä, vielä yksi: Sillamäessä on Majakovskin lisäksi Gagarini – sekin Viron ainoa.
PS. [Lisäys 3.3.2010] Unohdin mainita, että Alice Tisler oli myös Itä-Virossa Kohtla-Järvellä vaikuttanut lyhytikäinen (1988–90) punkbändi. Nimi johtui siitä, että kundit yöpyivät Tallinnassa käydessään Tisleri-kadulla. Levyttämään he eivät päässeet, mutta jollain ruotsalaisella piraattikasetilla heiltä on pari biisiä. Vuonna 2007 he heittivät yhden nostalgiakeikan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 10: Kun mieleen juolahti Itä-Saksa

2009-09-09T19:25:00.006+02:00

Mies oli jo vuosia katsellut erästä kaupungin divaria bussinikkunasta. Aina liikkeen nähdessään hän päätti tehdä sinne retken, ja aina se jotenkin unohtui. Tämä harmitti miestä itse asiassa aika paljon, koska hänen melko isosta kirjastostaan suurin osa oli hankittu kaupungin antikvaarisilta kirjakauppiailta. Eräänä päivänä hän sitten päätti lähteä sinne varta vasten kirjaostoksille. Hän oli jopa päättänyt sen, mitä etsii: jotain venäläistä kirjallisuutta tai Venäjän 1900-luvun kulttuurihistoriaa.

Ja kuinkas kävikään: Liike oli juuri lopettanut toimintansa!

Miehelle tuli välittömästi mieleen se harmittava tosiseikka, että hän ei koskaan ehtinyt käymään DDR:ssä. Eikä se enää koskaan olisi mahdollista. Näin oli nyt sitten käynyt tämän antivariaatinkin kanssa.

Onneksi olen sentään Neuvostoliitossa käynyt, ajatteli mies itsekseen hymyillen ja lähti sitten katsomaan Sibelius-monumenttia. Harvoin nimittäin sinnekään tuli varta vasten mentyä.

Valokuvan maalauksellisuudesta

2009-09-08T19:23:00.002+02:00

Mies oli jo pitkään naureskellut sille tavalle, jolla valokuvaa kammettiin kuvataiteen keskiöön. Viimeisin villitys oli puhua "valokuvan maalauksellisuudesta", mikä miehen mielestä vain osoitti puhujien sivistämättömyyttä varsinaisen maalauksen problematiikan suhteen. Sitten mies kuitenkin tajusi, että kuvatessaan omasta mielestään vain dokumentaarisesti kaupungin tarrataidetta, oli hän kuitenkin läheltä katsoessaan oppinut huomioimaan seinäpinnoista sellaisia ulottuvuuksia, joita voisi tavallaan miettiä maalauksellisuuden kannalta. Toisinaan hän huomasi jopa ottavansa sellaisia valokuvia.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 9: Aleksis Kivestä ja muslimeista

2009-09-08T18:21:00.004+02:00

Tämän rakennuksen paikalla sijainneessa puutalossa asui aikoinaan Aleksis Kivi. Laattaa talo ei jostain kumman syystä ole tästä tapahtumasta seinäänsä saanut.

Näyteikkunaa katsoessaan mies mietti mallinukkien mahdollista eroottisuutta. Voisiko joku kiihottua niiden näkemisestä? Tai voisiko vastaavasti joku ohikulkija olla moraalisesti närkästynyt niiden näkemisestä? Esimerkiksi syvästi uskovainen muslimi? Varsin todennäköistä, ajatteli mies.

Mies mietti, että voisikohan maassa tulla jonain päivänä voimaan laki, joka kieltäisi alastoman mallinuken pitämisen avoimessa näyteikkunassa. Kaikki kun tuntuu nykyään olevan kuitenkin mahdollista. Mies muisti Espooseen suunnitellut betoniporsaat, jotka olivat siis oikeita porsaan kuvia. Suunnittelijana toimi kuvanveistäjä Pekka Jylhä. Betoniporsaita ei koskaan otetu käyttöön, koska pelättiin, että jotkut muslimit voisivat loukkaantua "saastaista eläintä" kuvaavista veistoksista. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut tarkastamaan asiaa keneltäkään muslimilta.

Avara luonto

2009-09-08T16:56:00.007+02:00

Mies matkusti raitiovaunulla uimaan ja mietiskeli itsekseen, että pitäisi taas joskus päästä vähän luontoon oleilemaan. Klooriveden sijaan mereen uimaan. Voisi olla vähän pesemättäkin ja kerätä multaa kynsien alle. Haista kalalle ja nyppiä illalla t-paidasta kuivuneita kalansuomuja.

Miehellä oli kassissaan Palmolive Pure Arctic -suihkushampoota, jota hän oli ostanut sen puoliksi käytetyn Palmolive Thermal Spa Hydrating -suihkugeelin tilalle, joka häneltä edellisenä päivänä oli varastettu. Leväuutteita ja termisiä mineraaleja? Vähän valheeltahan tuo tuntui, ajatteli mies eikä uskonut edes tuotteiden olevan biohajoavia. Tämän hän päätti selvittää ja ryhtyä jatkossa kiinnittämään huomiotaan tähänkin ulottuvuuteen kulutuskäyttäytymisessään.

Mies nousi raitiovaunusta ja näki hämmästyttävän näyn, jonka syntyhistoriaa hän päätti miettiä tarkemmin vasta illalla:

Eikä uimasta poistuminenkaan ollut aivan jokapäiväinen kokemus. Mies oli nähnyt televisiossa paljon poliisin tutkimuksiaan varten rajaamia alueita. Suomalaisessa luonnossa hän ei koskaan ollut sellaista kuitenkaan nähnyt. Nyt tuli sekin hetki vastaan. Miestä vähän naurattikin. Nyt hän oli nähnyt elämässään tasan yhden ketun ja tasan yhden poliisin rajaaman alueen – tai siis jäännökset sellaisesta:

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto kahden vieraan miehen haudasta

2009-08-23T20:41:00.002+02:00

Mies ei saanut unta. Miettiessään Paldiskiin haudattua Vasilia, hän muisti toisenkin hautausmaan. Hänen mieleensä tuli hetki Vasalemman kunnan Ämarin kauppalassa täysin merkitsemättömänä metsästä löytämällään läheisen sotilaslentokentän vanhalla neuvostoaikaisella hautausmaalla. Siellä hän oli ihaillut kahden lento-onnettomuudessa tuhoutuneen lentäjäsankarin, Vjatseslavin ja Andrein hautaa. Sellaista ilmestystä hän ei olisi keskeltä metsää odottanut löytävänsä. Koko hautausmaakin vaikutti melko hylätyltä.

Muisto tuosta hetkestäkin oli niin omituinen, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä siitä tulisi ajatella. Niinpä hän nukahti. Toki jokailtaisella nukahtamislääkkeelläkin oli epäilemättä oma osuutensa unentulon helppouteen.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto vieraan miehen haudasta

2009-08-23T20:13:00.006+02:00

Mies sai Vladimir Majakovskin elämäkerran luettua loppuun. Häntä vähän nauratti se, että miltei kaikissa valokuvissa Majakovskilla oli sätkä suussaan. Samalla hän muisti sen, miten oli Viron Paldiskissa, entisessä ydinsukellusvenetukikohdassa, käynyt joskus elokuun alussa vierailulla hautausmaalla ja viettänyt hetken erään Vasilin haudalla. Kyllä Vasili pani vielä Vladimiria paremmaksi! Hänestä oli jäänyt jopa hautakiveen kuva sätkä suussaan.

Mies oli vähän haikea, sillä hän oli itse lopettanut terveyssyistä tupakoinnin puolta vuotta aikaisemmin. Se oli ollut tavallaan helppoa, mutta jokin hänen mieltään silti kaihersi. Hän sanoikin vielä useasti tuttavilleen olevansa silti habitukseltaan tupakoija.

Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Näin hän kysyi mielessään Vasililta mennessään nukkumaan ja yrittäessään miettiä jotain muuta kuin erilaisia mielihalujaan, joita oli niin monin tavoin kahlittava.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 7: Konteksti

2009-08-23T18:31:00.006+02:00

Mies oli luullut, että hänen normaalisti käyttämänsä pukuhuoneen kaappi oli jonkin siivousoperaation takia väliaikaisesti poissa käytössä. Mutta kun aluetta rajaava naru oli seuraavanakin päivänä käytössä, hän tulkitsi sesongin lopun ja kävijöiden vähenemisen tuottaneen sen, että vastaavasti vähenevää siivouksen tarvetta tehtäisiin helpommaksi pienentämällä aluetta. Hän jäi kylläkin asiasta epätietoiseksi, mutta katsoi ettei sen perään ehkä kannattaisi lähteä henkilökunnalta kyselemään. Nehän vain ihmettelisivät sitä, että miksi joku asiakas olisi kiinnostunut niin oudosta asiasta. Niinpä hän päätti vain ottaa satunnaisesti jonkun lokeron. Tähän hän päätyi siitä syystä, että ajatus uuden vakiolokeron valinnasta hieman vaivasi häntä. Hän oli nimittäin tullut tietoiseksi siitä, että joku periaate valintaa kuitenkin ohjaisi.

Mies ajatteli toimia radikaalisti. Ajatus kaapinvalinnan mahdollisesta radikaaliudesta on tietenkin hieman hassu. Näin mies kuitenkin asian koki. Hän muisteli tapaamaansa Krasnojarskissa pitkän uransa tehnyttä taidemaalaria, joka oli muuttanut Suomeen viettämään eläkepäiviään ja alkanut kahdensadan maalaamansa Stalinin muotokuvan jälkeen maalata pelkkiä kukkamaalauksia ja asunnostaan näkyvää lähiön koivumetsää ja koki näin tehdeensä jotain hyvin radikaalia.

Radikaali on radikaalia vain suhteessa johonkin kontekstiin. Tähän mies oli päätynyt.

Hänen oma elämänsä oli muuttunut aika tasaiseksi. Hän tuli joka aamupäivä uimaan, ui aina saman määrän suurin piirtein samassa ajassa, kuunteli joka päivä samojen kanssauimareiden keskinäisiä juttuja, veti saman määrän leukoja uinnin päätteeksi altaan päädyssä, kävi saunassa ja meni sitten syömään jotain terveellistä lounasta. Näin kaapinvalinnasta tuli tavallaan hänen turhautumisensa välikappale. Silti hän oli tietystä surumielisyydestään huolimatta jotensakin onnellinen, mutta ehkä sitä vain oli vaikea myöntää. Varsinkin kun edeltävien viikkojen keskeisin matkalukeminen oli ollut Vladimir Majakovskin elämäkerta.

Palattuaan uinnin jälkeen kaapilleen, hän tajusi, ettei valinta kuitenkaan ollut tapahtunut satunnaisesti. Hänen valitsemansa kaapin no. X22 avaimen nilkkaan pujotettava kumilenkki oli muista pyöreänä pysyneistä kumilenkeistä poiketen mennyt lyttyyn. Syytä siihen hän ei keksinyt. Fysiikkaan se varmaan liittyisi.

Hän ei myöskään keksinyt syytä sen vaikutuksesta valintaprosessiin. Olisiko avainlenkin toiseus mahdollisesti selittävä tekijä? Ja miksi?

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 6: Eka kerta

2009-08-22T21:48:00.006+02:00

Kun on ikää jo 52 vuotta ja on asunut kotikaupungissaan yli 30 vuotta, sitä luulee tuntevansa paikat aika hyvin. Mutta harhaahan se on. Tänään esimerkiksi istuin ensimmäistä kertaa elämässäni Varsapuistikossa. Olenhan toki nähnyt puistikon tuhansia kertoja, mutta en ole koskaan mennyt sinne varta vasten istumaan penkille. Tämä on sikälikin omituista, että olen ikään kuin taideihminen, ja puistikossa sijaitsee Emil Cedercreutzin veistos Äidinrakkaus (1927), jonka lukijat valitsivat Helsingin Sanomien äänestyksessä kaupungin rakastetuimmaksi veistokseksi. Toisaalta, en minä ole sitä koskaan kaukaakaan rakastanut.

On myös todettava, että puistikko ei ole sisältä koettuna järin viihtyisä. Se ei juurikaan houkuttele istuskelemaan. Sen verran kuitenkin istuin, että mietin niitä helsinkiläisiä paikkoja, joissa olisin kesän mittaan käynyt ekaa kertaa. Muistin ainakin Itäisen Brahenkadun ja Fleminginkadun välisen osuuden Porvoonkadusta. Joskus alkukesästä sitä kävellessäni tajusin, että en ollut koskaan siellä ollut.

Sitten istuin vielä vähän aikaa ja mietin syötäväksi tarkoitettuja asioita, joita en ole koskaan maistanut. Yksi sellainen oli viherherukka, mutta eipäs ole enää, sillä soin niitä Hakaniemen torilta ostamani rasiallisen Cedercreutzia katsellessani. Maku oli vähän niin kuin mustaherukan, mutta en minä nyt siihenkään mitenkään erityisesti sydäntäni menettänyt.

Niin että kai nämä ekat kerrat olivat vähän niin kuin ekat kerrat yleensäkin.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 5: Lukumagiaa

2009-08-22T20:36:00.010+02:00

Se tapahtui nopeammin kuin hän oli uskonutkaan. Miltei heti hänen alettuaan epäillä sitä, että hänen päivittäin käyttämänsä pukuhuoneen kaappi saattaisi ehkä olla joskus varattu, kävikin hassusti. Tosin kaappi no. F85 ei ollut varsinaisesti varattu, mutta koko alue oli väliaikaisesti suljettu ilmeisesti siivouksen takia:

Hän oli aina pitänyt itseään arkkirationalistina, joka ei koskaan alentuisi harrastamaan lukumagiaa. Toki hänellä oli aikoinaan ollut oma lottorivinsä, jossa oli erilaisia merkittäviä päivämääriä, mutta siitä oli jo aikaa.

Vaan kuinkas kävikään? Hän oli aamulla tullut normaalia raitiovaunulinjaa 8 korvaavalla bussilinjalla 8X. Niinpä:

Ihmisen muisti on aika kummallinen. Hänen edellisestä lottoamisestaan oli aikaa osapuilleen 25 vuotta, mutta silti hän muisti nuoruutensa rivin edelleenkin ulkoa.

Tässäpä se: 13, 16, 18, 24, 25, 33, 37.

Lukumagiaa tai, hän kuitenkin päätti, ettei missään tapauksessa lottoaisi.

Tämän päätöksen hän teki lauantaiaamuna eikä ainakaan sinä lauantaina tehnyt lottoriviä.

***

Ei kai se niin kummallista ole, että muistaa omituisia lukuja, hän ajatteli hetken asiaa mietittyään. Muistihan hän 1970-luvun lopulta jopa rynnäkkökiväärinsä numeron: 742796. Kummallista oli se, että lottoriviä miettiessään hän ei muistanut yhdestäkään numerosta sen varsinaista alkuperää. Siitä puutuivat esimerkiksi hänen syntymäpäivänsä numerot 2 ja 20.

Hän lakkasi ajattelemasta asiaa ja meni nukkumaan.

***

Kesken jo unta muistuttavaa horrostilaa hän havahtui hereille. Hänellä oli tapana aina tarinaa kertoessaan väittää, että 742796 oli hänen rynnäkkökiväärinsä numero. Mutta sen ääneen sanoessaan hänellä oli aina myös epäilys, että mahtoiko kyseessä sittenkin olla hänen enonsa puhelinnumero 1970-luvun lopulta. Hän nimittäin asui tuolloin enonsa yläkerrassa ja käytti samaa puhelinta.

Tarinan periaatteellisen ulottuvuuden kannalta asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä, joten hän laittoi silmänsä kiinni.

Jäi se kuitenkin vaivaamaan. Pitäisiköhän soittaa enolle? Näin mies ajatteli ennen nukahtamistaan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 4: Teollisuusarkkitehtuuria

2009-08-22T18:14:00.007+02:00

Kun lähtee aamulla uimaan ja pitää märkää uimakassiaan mukanaan pitkälle iltapäivään, alkaa pyyhe muhia muovikassissa ikävällä tavalla. Se alkaa siis haista pahalta aivan liian nopeasti. Niinpä ajattelin ryhtyä käyttämään kangaskassia, joka sentään hengittäisi. Löysinkin tarkoitukseen hyvän kassin. Olin ostanut sen Narvasta Kreenholmin manufaktuurin tehtaanmyymälästä (Kauppakeskus Tempo, Tallinna maantee 52) aiemmin alkukesästä. Ostin sen lähinnä sen takia, että halusin jotain Kreenholmin tehtaasta muistuttavaa. Tehdas on hiipuva kangastehdas, jonka omistaa nykyään ruotsalainen Borås wäfveri, enkä usko että he kauaa katselevat huonosti tuottavaa tehdasta. Henkilökuntaa onkin jo alettu vähentää rajusti. Ongelmat alkoivat jo muutamia vuosia sitten. Yksi iso ongelma syntyi epäilystä, että Kreenholm käyttää uzbekistanilaista lapsityövoimalla korjattua pellavaa. Muun muassa

Marimekko lopetti tuolloin tilaukset Kreenholmilta.

Mutta miksi halusin jotain Kreenholmista muistuttavaa? Koska Kreenholm on yksi Viron merkittävimmistä historiallisista teollisuuslaitoksista. Koska se on kuin kaupunki kaupungissa. Sen vanhat punatiiliset rakennukset ovat tosi komeita ja tuovat mieleen Tampereen. Vain siksi. Silkkaa romantiikkaahan tämä on. Kassia katsoessani minä ajattelen todellisuudessa tätä:

Voi hyvinkin olla, että Kreenholmin kankaat ovat nykyään jotain IKEA-tyyppitä tuotantoa, jonka suunnitelijoilla ei ole enää mitään tekemistä virolaisen kulttuurin kanssa, mutta en tiedä asiaa.

Enkä oikeastaan välitäkään nyt taideteollisuudesta. Minulle on vain tärkeää, että kyseessä on Kreenholmin kassi. Onhan se siis romantiikan lisäksi myös jonkinlaista fetisismiä. Mutta sama se.

On kai kuitenkin aika tyhmää kanniskella märkää kangaskassia pitkin kaupunkia. Mitähän nyt tekisin?

***

Ja eiköhän minulla ole nyt sukatkin, jotka ovat silkkaa teollisuushistoriaa! En ehkä kehtaa kuitenkaan käyttää niitä, koska ne ovat niin tyhmän näköiset – mieleeni tulee jonkun preussilaisen sotilaan asu. Ostin ne vähän aikaa sitten Haapsalusta, muta niiden kuviointi tulee vanhoista võrumaalaisista ornamenteista. Nämä ovat kuitenkin yhdentekeviä seikkoja. Minulle ne ovat pelkästään Tallinnan teollisuushistoriaa. Ne ovat nimittäin tallinnalaisen tekstiilitehtaan Suvan tuotantoa. Neuvostoaikana tehdas tunnettiin nimellä Punane Koit (= Punainen koitto), aiemmin se oli nimeltään Rauaniit. Arkkitehti Eugen Habermannin piirtämä rakennus (Põhja puiestee 7) on vuodelta 1927. Se on varsin hieno vaikkakin vähän rapistunut.

Sukkien ornamentiikan sijaan ajattelen siis todellisuudessa aivan jotain muuta:

Kummallista tämä elämä.

Myös ihan vakavasti. Jos minä võrumaalaista ornamentiikkaa nähdessäni ajattelen erästä vanhaa tehdasrakennusta Tallinnan aseman lähellä, tulee väistämättä esiin ajatus siitä, että voiko toista ihmistä oikeasti ymmärtää ilman tilaisuutta tolkuttoman pitkiin selityksiin erilaisten asioiden tuottamista nyansseista ja assosiaatioista.

Hmm.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 3: Kunhan jonnekin

2009-08-22T17:30:00.003+02:00

Lähdin aamulla uimaan. Käytän normaalisti päivittäin raitiovaunulinjaa 8, mutta tänään raitiovaunu oli joidenkin katutöiden takia korvattu bussilla. Linjan numero oli 8X. Havahduin yhtäkkiä miettimään sitä, että oliko reitti sama kuin ratikalla, ja menin kysymään asiaa kuskilta.

– Mihin tää niinku menee?

– Ihan sama.

Ja minähän purskahdin nauruun. Olipas raju kuski.

Pienen tauon jälkeen:

– Aika omituinen vastaus.

– Ihan sama kuin raitiovaunu kahdeksan, sanoi kuski nyt selkeästi erottuvalla virolaisella aksentilla ja selvästikin hieman loukkaantuneena, koska ei ollut ymmärtänyt huvittumiseni syytä.

Minua ehti jo vähän hävettääkin, mutta en viitsinyt pahentaa tilannetta selittelemällä asiaa vaan menin paikalleni.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 2: Taiteiden yön Bajamajat

2009-08-21T22:17:00.006+02:00

En ole koskaan voinut sietää Taiteiden yötä. Aina sen koittaessa yritän pysytellä pois keskustasta. Nyt jouduin kuitenkin kävelemään vielä yhdeksän aikoihin illalla keskustan läpi.

(No okei, tiedänhän minä, että taiteiden yön inhoaminen kuuluu tiettyyn kuvioon. Mutta siltikin: En ole koskaan voinut sietä Taiteiden yötä.)

Nyt rupesi kuitenkin jopa naurattamaan. Bajamajojen, tuon festariklassikon, muodostamat rivistöt olivat jotenkin koomisen näköisiä Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Helsingin tuomiokirkon kupeessa.

Piti oikein ryhtyä selvittelemään Bajamajan historiaa, mutta keskenhän se jäi, kun ajauduin Käymäläseura Huussin kotisivuille. Nukkumaankin täytyy mennä.

Mutta tiesittekö, että Tampereen teknillisellä yliopistolla on juuri pidetty Kolmas kansainvälinen kuivakäymäläkonferenssi?

Ai ette? No, en minäkään ennen tätä päivää.

Ja että vielä Hallituskatu! Ikuiseksi ajateltua arkkitehtuuria ja todella väliaikaista arkkitehtuuria. Kai Bajamajakin on arkkitehtuuria? Vaikka se ei olisikaan poliittinen tai kulttuurinen symboli tai taidetta. Vaan taitaa se ehkä kuitenkin olla jo jonkinlainen kulttuurinen symboli. Niinku festariklassikona.

Kerran tai pari olen käynyt kusella sellaisessa. Sitä en muista, mitä meillä oli ennen Bajamajoja. Kävin Roskildessakin kerran, osapuilleen vuonna 1981. Siitä muistan harvinaisen vähän. Vessassa käymistä en lainkaan. Sääli.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 1: Kaappi no. F85

2009-08-21T21:48:00.005+02:00

Mies kävi uimassa miltei päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin aamupäivän paikoilleen ruokatauon jälkeen iltapäivällä palaavat ihmiset niissä lukuisissa seminaareissa, joissa hän asiaa oli tarkkailut, käytti hänkin aina samaa pukuhuoneen kaappia. Jostain syystä ensimmäisen puolentoista uintikuukauden aikana kaappi myös oli myös joka kerta ollut vapaana. Eräänä päivänä hän kuitenkin tajusi, että jonain päivänä näin ei ehkä olisi asian laita. Niinpä häntä alkoi jännittää lähestyä kaappia. Onkohan se vielä tänäänkin vapaa, vai onkohan joku mennyt minun kaapilleni? Näin hän ajatteli. Jännitys alkoi olla jo sitä luokkaa, että hän ajatteli kaapin vaihtamista.

Mutta sitten hän kuitenkin päätti, että katsotaan tämä nyt urheasti loppuun.

Stalinistisesta arkkitehtuurista

2009-07-04T18:20:00.010+02:00

Helsingin empirekeskusta on huippuarkkitehtuuria, jota esitellään ylpeinä turisteille. Arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778–1840) on kiistaton mestari alallaan. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta miksi ihmeessä 1950-luvun neuvostoliittolainen korinttilainen pylväs on kitschiä, mutta 1830-luvun tsaarinaikainen venäläisen Suomen korinttilainen pylväs ei sitä ole?

Veikkaanpa, että kyse on pikemminkin kontekstista kuin sisällöstä. Helsingin empirekeskustan arvostaminen osoittaa jonkin tahon määrittelemänä hyvää makua. Stalinistisen arkkitehtuurin (osapuilleen 1933–55) arvostaminen ei osoita minkään tahon määrittelemänä hyvää makua. Tai enhän minä Vladimir Putinin arkkitehtuurimakua oikeastaan tiedä.

Tätä kaikkea mietin, kun matkustin jo toistamiseen itävirolaiseen Sillamäen kaupunkiin, joka neuvostoaikana oli tavallisilta kansalaisilta suljettu sotateollisuuskaupunki. Vierailijan kokemaa tunnetta näiden kulissien keskellä on vaikea eritellä:

Ovathan tällaiset talot toki ihan oikeasti korneja. Mutta miksi? En oikein osaa vastata.

Sen sijaan kulttuurihistoria vilahtelee mielessäni. Panssarilaiva Potemkin, Odessan portaat...

Tätä samaa tunnetta voi käydä kokemassa monessa muussakin paikassa. Muun muassa Jõhvissa:

... tai Kohtla-Järvessä, jonka stalinistisen ajan kauppahallista kävin ostamassa eväitä:

Mutta yhtä asiaa ei koskaan saa unohtaa. Kyse on aina myös ihmisistä. Kauppahallin ulkopuolella ostin vielä toripöydältä sen ainoan retiisinipun erittäin sympaattiselta mieheltä. Nämä ihmiset ovat asuneet näissä taloissa, osa asuu vieläkin.

Kun oikeasti kohtaa ihmisen, asettuvat arkkitehtuurin tyyliseikkoihin liittyvät taideteoreettiset seikat myös vähän laajempaan kontekstiin. Vasta sitten voi alkaa opetella asioita. Kuten Dmitri Shostakovits totesi kiistellyissä muistelmissaan: "Kaiken kaikkiaan ei tarvitse olla runoilija. Mutta kansalainen täytyy olla." En minä oikein tiedä sitäkään, mihin tämä nyt liittyy. Se nyt vain tuntui tärkeältä.

Siirryn kuuntelemaan Shostakovitshin kuuluisaa valssia, joka on sävelletty Stalinin kuoleman jälkeen ja on mielestäni varsin hieno. Älkää kysykö miksi.

PS. Ja korostettakoon, että en ostanut retiisejä hyväntekeväisyyssyistä vaan siksi, että ne ovat minulle herkkua.

Isoisän haudalla

2009-06-04T17:37:00.017+02:00

Tässä on isäni isä Teodor Wilhelm, jota en ole koskaan tavannut. Kuva on vuodelta 1918, jolloin silloin vihtiläinen isoisäni sai punakaartiin kuulumisesta 10 vuoden tuomion ja menetti kansalaisluottamuksensa. Suomenlinnan vankileirillä ja Katajanokan Merikasarmilla vietetyn ajan jälkeen hän kävi kuuluisaa Tammisaaren yliopistoa piikkilanka-aidan takana. Hän valmistuikin ihan oikeasti sieltä ammattiin, ja niinpä entinen renki aloitti vapauduttaan suutarintoimensa Helsingin Toukolassa. Perhe asui hellahuoneessa Aleksis Kiven kadulla Alppilassa. Ja sinne tipahti sitten Helsingin suurpommituksissa pommi, jolloin isoisäni ja setäni Aatos saivat surmansa.

Seuraava teksti on kirjoittamani melko tuore radiokolumni:

Jostain syystä halusin yhtäkkiä käydä isoisäni haudalla. En normaalisti ole lainkaan niitä ihmisiä, joilla on ylipäänsä tapana käydä toisten haudoilla – en käy edes jo kuolemaan ehtineiden ystävieni haudoilla.

Isoisäni kuoli Helsingin suurpommituksissa vuonna 1944, kun hän jäi typeryyksissään kolmen vanhimman pojan kanssa katsomaan visuaalisesti ilmeisen vaikuttavia pommituksia. Siinä meni sitten yksi setänikin. Mummi ja kolme nuorinta lasta – isäni niiden joukossa – lähetettiin sentään pommisuojaan. Minun onnekseni kai.

Kaikki tämä tuli sattumalta mieleeni, mutta sitten muistin, että jokunen vuosi sittenhän minä jo yritin käydä siellä haudalla, eikä sitä edes enää ollut. Pommituksen uhrit saivat kaupungilta haudan, mutta sen ylläpitosopimus lakkasi aikoinaan, ja kaikkien nimet hakattiin yhteiseen kivimuistomerkkiin. Isoisälleni kävi niin, että hänen sijaansa hakattiin vahingossa tuon pommituksessa kuolleen setäni nimi, vaikka tällä olikin jo oma paikkansa Hietaniemen sankarihautausmaalla. Hän oli nimittäin lomalla oleva sotilas. Näin siis isoisälläni ei ole hautaa lainkaan.

No sehän rupesi jotenkin pistämään vihaksi. Halusin päästä isoisäni kanssa rituaaliseen yhteyteen. Niinpä päätin tehdä asialle jotain. Otin raitiovaunun, ja tuorein linja 9 kuljetti minut Alppilaan suoraan sen talon eteen, jonka paikalla sijainneessa pommin alle jääneessä puutalossa isoisäni ja mummini hellahuone aikoinaan oli.

Haudalla yleensä hiljennytään, ja jotkut varmaan yrittävät saada jonkinlaisen yhteyden vainajan kanssa. No eihän Aleksis Kiven kadulla sijaitsevan kerrostalon edessä noin vain hiljennytä. Jotain rituaalista piti kuitenkin keksiä, ja niinpä päätin ainakin dokumentoida digikameralla talon graffitit ja tarrat. Onneksi kyseessä on tosi iso talo – peräti seitsemän rappua –, niin oli edes vähän tekemistä. Graffiteja ei ollut lainkaan, mutta tarroja oli kahdeksan. Neljässä tarrassa oli kuva ja kahdessa teksti. Kuvista kolme oli jo tutuksi tulleen, myös Punavuoressa liikkuvan tarrataiteilijan käsialaa. Oli hauska nähdä vanha tuttu tekijä, jonka ilmeikkäät ihmisfiguurit ovat ihan oikeasti aika hauskoja piristeitä rännien kyljessä.

Teksteistä toinen oli ”Ratface”. Kyseessä lienee muutaman vuoden ikäinen hardcorepunk-bändi, jonka tuotantoa sitten kuuntelin illemmalla internetissä MySpacen kautta.

En oikein tiedä, muodostuuko tässä mielekästä yhteyttä, mutta oli se jotenkin aika metkaa muistella isoisäänsä kotimaista bilepunkkia kuunnellen. Kyllä minä nimittäin ihan oikeasti isoisää muistelin koko päivän. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että minähän en ole tavannut koko miestä koskaan. Kaikki on vain kuulopuhetta ja muutamia valokuvia.

Toinen tarrateksteistä oli sitten herkkä. Siinä luki oikein huutomerkin kanssa: ”Kuuntele itseäsi!” Tuli sellainen olo, että joku angstinen öinen kulkija on ollut olemassaolonsa peruskysymysten äärellä. Minulla oli kuitenkin vähän hilpeä olo, joten päätin kuunnella raadollisia pyyteitä. Mieleni teki mieli nimittäin olutta, ja niinpä menin talon nurkalla sijaitsevaan ravintolaan. Se näkyi vaihtaneen nimeä. Vielä viime vuonna se oli Kultainen Kulaus, nyt se oli nimeltään Paja. Mutta kun myöhemmin juttelin päivästäni ystäväni Hanskin kanssa, hän kertoi sen 1960-luvulla olleen Kipakka. Kultainen Kulaus oli vähän pahamaineinen paikka, mutta Kipakka se kuulemma vasta varsinainen alan mesta oli. Siellä se isoisänikin olisi varmaan istunut, jos olisi Alppilassa elämäänsä saanut jatkaa. Sen verran alan mies se oli.

Päätinkin isoisäni kunniaksi ryhtyä tallentamaan tätä vähän toisenlaista helsinkiläistä klasikkoravintolaperinnettä – näistä ravintoloista kun ei ole paljon kirjoja kirjoitettu. Ja jos haudalle tekee mieli, tiedän nyt mitä tehdä. Yhteys löytyy ja jopa kasvaa eri suuntiin.

Tähän loppui kolumni. Mutta eiköhän omasta rööperiläisestä kantakapakastanikin ole jo tulossa klassikko! Siellä mellastettiin juuri Suomi-konepistoolin kanssa. Oikeastaan vähän surullista.

Kanavanrannalla

2009-05-21T20:15:00.006+02:00

Merellistä kaupunkia voisi yrittää hahmottaa myös erilaisten vesireittien avulla. Tämä juolahti mieleen, kun PPS järjesti jostain syystä kevätretken Ruoholahden kanavalle. Niinpä PPS päätti tulevaisuuden retkiä varten ottaa selvää muistakin Helsingin kanavista. Niitä on ainakin viisi. Suurimman huomion Ruoholahdessa vei kanavan vieressä sijainnut siirtolava, jossa oli sukeltajien viikolla keräämää roinaa, lähinnä polkupyöriä ja ostoskärryjä. Vartissa olleesta artikkelista kävi ilmi, että Ruoholahti on itse asiassa yksi pahimmista roskauspaikoista ja että kaupungin rakennusvirasto putsaa säännöllisesti paikkoja, johon ihmisillä on taipumus pulahtaa tai tippua.

Vaarallisiahan nuo romut tietenkin ovat, mutta jotain melankolisen kaunista – ja suorastaan taidetta muistuttavaa – jätteissäkin voi toki olla:

Ja voisihan olla, että kalat eivät tajuaisi näiden olevan vaarallisia – ehkäpä pikemminkin päinvastoin.

Vaasankadulla

2009-05-11T17:50:00.026+02:00

Punavuori oli aikoinaan seutua, jossa harrastettiin haureutta ja syntiä. Sieltä sai ostaa pimeän pullon ja sieltä löytyi maksullista naisseuraa. Nykyään ei pimeitä pulloja juurikaan taida enää olla, mutta prostituutio elää kaupungissa edelleen. Punavuoressa sitä ei taida kuitenkaan olla, ja siksi PPS päätti tehdä retken Vaasankadulle (mainittakoon muuten, että Vaasankatu sijaitsee vastoin yleistä puheenpartta Kallion sijaan Alppiharjun kaupunginosassa ja tarkemmin Harjun osa-alueella). Erilaisia seksipalveluja tarjoavia paikkoja on lyhyellä kadunpätkällä (n. 400 metriä) kaikkineen kuusitoista. Suurin osa niistä tarjoaa ns. thai-hierontaa. Helsingin Sanomissa vähän aikaa sitten ilmestyneen artikkelin mukaan sadat thainaiset ovat pudonneet yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle ja ovat joutuneet perheväkivallan uhreiksi ja seksityöläisiksi muun muassa tällaisiin hierontapaikkoihin. No, ensinhän jonkun on tietenkin osoitettava, että kyse on laittomasta toiminnasta. Mutta hitto soikoon, kävelkää Vaasankatu päästä päähän ja katsokaa ympärillenne ja käyttäkää ns. tervettä järkeä. Taitaa kyse olla vain viranomaisten tahdosta ja kyvystä. Mainittakoon vertailun vuoksi, että Virossakin onnistuttiin lopettamaan kokonaan piraattiäänitteiden myynti ja itse asiassa koko Mustamäen torin piraattihalli, joka oli olemassa vain suomalaisia turisteja varten. Kyllä Vaasankadunkin pystyisi epäilemättä siivoamaan.

Mutta tältä siis näyttää Vaasankatu:

Iso-Roban tarrataidetta

2009-04-26T16:42:00.035+02:00

Toisinaan kannattaa katsettaan tarkentaa ränneihin, sähkökaappeihin ja muihin kadunkalusteisiin, joissa saattaa nähdä kaikkea pientä ja kiinnostavaa, jota tällainen vanhempi äijä ei välttämättä ihan edes ymmärrä. Yksi tällainen alue on tarrataide, yhdensorttinen graffitin tai katutaiteen alalaji, jota kaupunki on täynnä mutta jonka spottaaminen vaatii vähän harjaannusta ja jota toisaalta siivotaan pois myös varsin ripeään tahtiin. Kävelin Iso-Roban kävelukatuosuuden kokonaan läpi ja kuvasin jokaisen tarran, joka ei ollut suoranainen mainos (useimmiten kyse on bändimainoksista) ja josta oli jotain järkevää vielä jäljellä. Tässä on siis dokumentoituna Roban tarratilanne yhtenä huhtikuisena päivänä, mutta en valitettavasti osaa kertoa tarroista sen enempää, koska nyt alkaa minunkin osaltani se varsinainen opiskelu. Esimerkiki kaikista alimpana oleva timanttikuvio levisi ympäri kaupunkia eri kokoisina tarroina muutama vuosi sitten, mutta en ole saanut sen merkityksestä mitään tietoa. Parikymppinen poikanikaan ei osannut minua valistaa. En siis lainkaan vastusta, jos saan kuvista kommenttejakin. Alla kuitenkin kaikki:

Vaihtoehto McDonald'sille: Asematunneli

2009-03-25T18:00:00.016+01:00

Asematunneli rakennettiin vuosina 1966–67. Muistan vielä, kuinka se lapsesta tuntui vähän pelottavaltakin paikalta. Jotenkin epämääräinen se on ollut aina, mutta nykyisin kyse on lähinnä jostain vaikeasti määriteltävästä nuhjuisuudesta. Se on yksinkertaisesti vain tylsä ja ruma paikka. Mitään varsinaisia muistoja ei Asematunneliin liity, jos ei se nyt sitten ole muisto, että muistan jo varhaisilta opiskeluajoilta sen yhden kaupan edessä aina olleet eri uskontokuntien lahkojen edustajat jakamassa Vartiotornejaan ja mitä niitä nyt on. Ja sitäkin olen silloin tällöin siellä kulkiessani miettinyt, että osaavatkohan tunnelissa asuvat monet pulut sieltä pois vai elävätkö ne siellä koko elämänsä.

Asematunnelin Mäkkärikin herättää oudon kysymyksen. Sen kyljessä lukee "Express". Tarkoittaako se siis sitä, että se on jonkinlainen pika-Mc'Donalds verrattuna tavallisiin McDonald'seihin? Onko olemassa siis hitaampia ja nopeampia pikaruokaloita? No, olihan Heselläkin aikoinaan omituisen ristiriidan nimessään sisältävä hampurilainen, nimittäin Minimega. Mikähän sekin mahtoi olla? Ainakin sitä kaivataan takaisin jopa adressin muodossa. Maailma on todellakin kummallinen paikka.

Olin jo valehtelemassa, että vaihtoehtona Mäkkärille kävin syömässä omituisessa paikassa, jonka nimi oli Kylli-Tädin Kotiruokaa, mutta tosiasia on se, että en halua syödä tunnelissa lainkaan enkä usko että sieltä löytyy oikeasti edes yhtään kelpoa lounaspaikkaa – Chillistä ei ainakaan sellaiseksi ole. En sitten kuitenkaan viitsinyt valehdella, mutta jotain hupaisaa Kylli-Tädissä kyllä oli, joten ehkä sekin pitää vielä kokeilla. Netistä en löytänyt Kyllistä mitään lisätietoja.

Taidekokemukseksi olin kauppaamassa Jouko Christianssonin minimalistista maalausta Metrolinjat, joka valmistui vuonna 1985 ja jonka pitäisi olla Rautatieaseman metropysäkin liukuportaiden yläpäässä, mutta jostain syystä en löytänyt koko teosta. Sitten vielä huomasin, että en tiedä koko Christianssonista yhtään mitään, vaikka olenkin vähän niin kuin taideasiantuntija. Maan alla kaikki muuttuu omituiseksi.

Mutta alhaalta laiturilta löytyi onneksi yksi taideteos. Yllä on kuvattu yksityiskohta Sanna Karlsson-Sutisnan betonisesta duunista Metron kasvoja, joka valmistui vuonna 2007 ja joka juhlistaa metron 25-vuotista historiaa. Vähän rujoja tai ainakin juroja nuo metromatkustajien kasvot ovat, mutta kai se on ihan kelpo teos. Maan alla hävisi jotenkin koko arvostelukyky. Äkkiä metrolla Ruoholahteen ja meren rantaan!

Vaihtoehto McDonald'sille: Forum pohjakerros

2009-03-25T17:46:00.008+01:00

Forumin pohjakerros on kuin pikaruokahelvetti. Mäkkärin lisäksi sieltä löytyy Chico's (HOK-Elantoa, yksi jo kahdeksastatoista ja ilmeisen huono), Namaskaar (kasvaessaan tylsistynyt), Eerikin pippuri (ilmeisesti kasvamaan pyrkivä mutta vielä kai luotettava), Simply Soppa (tämän varmaan pitäisi olla se valitsemani vaihtoehto, mutta en jaksa olla koko ajan niin terveellinen), Southern Fried Chicken (veikkaanpa että tämä on se epäterveellisin ja ilmeisesti tosi huono), Beefy King (ketju joka ei herätä mitään intohimoja) ja Habibi (Lähi-itää, jota vielä aion kokeilla – jonkun mielestä se on "Forumin haisevan ravintolahelvetin helmi"). Mutta olo oli sitten kuitenkin kebabmainen, joten Eerikin pippuri oli valintani. Ja onhan se aina ollut stadin parhaita alallaan – ei siitä mihinkään pääse:

Taidekokemuskin on tarjolla jo pohjakerroksessa. Kimmo Kaivannon Hopeiset sillat (1985) on kaiketikin ihan hyvää kauppakeskustaidetta, mutta ei se ainakaan minun veriäni ylen kauhiasti seisauta. Teos yltää pohjalta aina yläkerroksen lasikattoon asti, joten onhan se komea. Ylemmissä kerroksissa voi vielä tarkastella Kaivannon koristeellista suihkulähdeveistosta nimeltään Nereidi (1985) – siis jonkin sortin antiikin mytologian merenneito.

Kaikkineen Forum on aika tylsä paikka (tai siis ihan paska), joten yritän lähinnä pysytellä pois sieltä. Joskus muistelen sitä, kuinka viehättävä paikka vanha Forum oikeastaan oli. Sääli, että vuonna 1952 valmistunut sisäpihalle keskittynyt yksikerroksinen liiketalo purettiin, sillä kyllä keskustassakin voisi olla jotain pientä. Aleksis Kivi muuten asui aikoinaan niillä main sijainneessa puutalossa. Jotain ylevää siis kuitenkin tähän loppuun.

Vaihtoehto McDonald'sille: Kluuvi

2009-03-22T15:16:00.011+01:00

Kampin Mäkkäri (Kluuvikatu 5) sijaitsee Forumin Mäkkärin tavoin uusrenesanssirakennuksessa – niin paljon kuin näitä kauppakeskuskompleksin kuorina toimivia julkisivuja enää 'rakennuksiksi' voi nimittää. Kampin tapauksessa arkkitehti on vielä astetta kuuluisampi: Theodor Höijer, joka oli aikansa johtavia arkkitehteja. Rakennus on vuodelta 1885, joten se on Helsingin vanhin Mäkkäri-rakennus. Höijerin käsialaa ovat muun muassa lähellä sijaitsevat Hotel Kämp – pelkkä kuori nykyasussaan – ja Ateneumin taidemuseo. Jos Mäkkärille haluaa hyvän tai jotenkin omaperäisen vaihtoehdon, ei Kluuvin kauppakeskuksessa sellaista taida olla tarjolla. Chico's ja Café Picnic ovat tylsänpuoleisia ketjuravintoloita, belgialaistyyppinen Belge on juuri niin aito belgialainen kuin HOK-Elannon ravintola voi ylipäänsä olla ja ilmeisen laskeva trendissään. Armini on puolestaan meksikolaistyyppinen peruskauppakeskuskuppila (kyllä suomi on hauska kieli!).

Niinpä päädynkin hieman yllätyksellisesti mäkkärinvälttämissuosituksessani (suomihan on siis hauska kieli!) Karl Fazer Café'hen, aitoon helsinkiläisklassikkoon, joka on toiminut Kluuvikadulla jo vuodesta 1891. Ja nyt nimenomaan lounaspaikkana, sillä sen edullinen keittolounasbuffet pitää sisällään aina kolme keittoa ja hyvää leipää, joten sielläkin voi mättää itseensä paljon hyvää ja terveellistä ravintoa. Belgeen voi sitten vaikka mennä belgialaiselle jälkiruokaoluelle. Esimerkiksi Leffe on ihan hyvä uskonnollissävyinen valinta.

Taidetta voi lähistöllä harrastaa helposti. Yliopiston Porthania-rakennuksen edessä on yksi Helsingin maineikkaimmista ulkomaalaisista taideteoksista: baski Eduardo Chillidan (1924–2002) Helsinki 1992 (1992), joka kuitenkin luvalla sanoen on ikään kuin väärän kokoinen ja väärässä paikassa. Ja löytyypä Iso-Roban tavoin täältäkin korutaiteilija Björn Weckströmin melko vaatimaton tuotos: Fazerin kukko (1991). Tämänkin paikkaansa-ei-niin-hirvittävän-hyvin-sopivan teoksen kaupunki joutui ottamaan vastaan lahjoituksena.

Taidevalintani ei sekään ole kyllä mitään veret seisauttavaa taidetta, mutta jotakin zeitgeistia siitä hauskasti henkii – se on jonkin sortin aikakone. Kyseessä on Aimo Tukiaisen reliefi Kuluttajaperhe (1950), joka sijaitsee Veikko Leisténin piirtämän Elannon entisen tavaratalon päädyssä Aleksanterinkatu 9:ssä.

Vaihtoehto McDonald'sille: Forum katutaso

2009-03-20T17:03:00.013+01:00

Kauppakeskus Forumista on kasvanut jättimäinen, ison korttelin sisään kasvanut keskus, joka yhdistää erilaisia taloja toisiinsa. Itse muistan onneksi vielä sen vanhan, jo puretun Forumin ja siellä edelleenkin toimivan Ajattaren ja ennen kaikkea sen nerokkaan 1970-luvulta olevan jinglen, jonka sanoitusta voi vain ihmetellä:

Ajatar on Forumissa,

Forumissa Mannerheimintiellä,

auki joka ilta kello kahdeksaan,

Ajatar on Forumissa.

Sen muuten sävelsi klarinetisti-saksofonisti Kaarlo Kaartinen, joka vastaa myös toisesta ikihitistä: Risella, Risella, Suomen suosituin riisi on Risella. Ja näitä ikimuistoisia mainoksia näkee nykyään halutessaan MTV3:n sivuilla.

Forumin katutason Mäkkäri (Mannerheimintie 16) sijaitsee Kiseleff & Heikelin arkkitehtitoimiston suunnittelemassa uusrenessanssitalossa vuodelta 1890. Konstantin Kiseleff ja Elia Heikel suunnittelivat ympäri Helsinkiä useita tämäntyyppisiä rakennuksia.

Ennen Mannerheimintie 16:ssa käytiin leffassa: vuosina 1926–82 se oli Capitol ja sitten vuodesta 1985 vuoteen 2006 asti seitsensalinen Forum. Nykyään tiloissa toimii ns. sedula: Apollo Live Club.

Forumista löytyy Mäkkärille luonnollisesti runsaasti vaihtoehtoisia paikkoja. Yllä kuvattu ruma fantasia-annos on burger sekin nimeltään. Päätin vähän nimittäin snobbailla, ja söin lounaani Michelin-tähdistään kuuluisan ruokaguru Hans Välimäen uudessa rahvaanomaisemmassa paikassa: La Société du Cochon. Tarkemmin ottaen sen ensimmäisen kerroksen Cafe Cochonissa; toisen kerroksen brasserien Välimäki ennättikin jo myydä uusille omistajille. On se vähän tempoilevaa tämä Helsingin ravintolaelämä. Tällainen ravintolatavis ei oikein tahdo pysyä mukana.

Kokemus oli aika hupaisa, mutta on kai se todettava, että 14,90 maksanut burger – ravintolan kallein annos – tuskin on hintansa väärti. Ihan kelpo se kuitenkin oli, ja maalaisleivälle lätkäisty lihabiitti oli hyvä niin kuin maalaisranskalaisetkin, mutta olisihan se ollut ehkä järkevämpää syödä Vitello tonnato -leipä, joka maksaa 7,50 ja jota eräs tuttavani kehui varsin maukkaaksi ja myös täyttäväksi.

Taidekokemukseksi minun piti suositella tyhjää paikkaa, entistä leffateattrin edustaa, jossa sijaitsi Ukri Merikannon mielestäni paras julkinen teos, Kohtaaminen (1984). Kolmiosainen veistos siirrettiin Forumin muutostöiden takia vuonna 2007 Meilahteen. Korvaavaksi teokseksi olin ajatellut Kimmo Kaivannon suihkulähdeveistosta Nereidi (1985), joka on Forumin pääaulassa sisällä, mutta ruokaillessani huomasinkin melkein pääni yläpuolella teoksen, josta en entuudestaan ollut edes tietoinen. Kyseessä on Aimo Tukiaisen Kasvu (1964). En ole löytänyt teoksesta mitään tietoja, mutta muistelisin että paikalla oli ennen joku pankki – olisikohan ollut Helsingfors Sparbank? –, joten kyseessä lienee pankkisalin koristeeksi hankittu veistos, mitä silloin ennen vanhaan harrastettiin melko paljon. Kyllä on nykyveistäjillä elannon hankkiminen paljon vaikeampaa.

Punavuori etusivulle!

2009-03-20T07:30:00.006+01:00

Kävelin 16.3. Pääpostin ja Kiasman välissä, ja satuin katselemaan onneksi myös ylöspäin. Miehet olivat juuri pystyttämässä remonttitelineitä, ja oli hauska seurata heitä työssään. Otin myös useamman valokuvan, koska miesten vertikaalinen rytmi oli aika vinkeä.

Kuvia otti myös sitten joku muukin, koska seuraavan päivän Metrossa oli etusivulla kuva samasta tapahtumasta. Hetken olin vähän kateellinenkin: "Lukijan ottama kuva, 100 euroa." Miksen minä ollut hiffannut moista satasen tienaamisen mahdollisuutta?

No, eihän se pitkään harmittanut. En todellakaan kävele kaupungilla kamera taskussani tienatakseni sillä jotain. Se taitaisi jopa olla psykomaantieteellisen havainnoinnin perusperiaatteiden vastaista toimintaa. Mutta oikeaoppisuudesta viis. Päätin kuitenkin asettaa itselleni haasteen – vaikka se vähän lapsellinen olisikin. Aion yrittää ottaa Punavuoresta vuoden sisällä kuvan, joka pääsee Metron etusivulle. Palaamme siis asiaan.

Vaihtoehto McDonald'sille: Iso-Roba

2009-03-17T18:01:00.012+01:00

Onpahan, hitto soikoon, Rööperissäkin Mäkkäri! Toisaalta voi hyvällä syyllä kysyä, että kannattaako tätä Tuomas Vimman puoleista Punavuorta ylipäänsä nimittää Rööperiksi. Pitäisikö nimitys varata vain pornokuningas Tom Sjöbergin puoleiselle Punavuorelle, jota minun on tapana joskus leikkisästi nimittää Syvä-Punavuoreksi.

Oli miten oli, Iso-Roban Mäkkäri sijaitsee Iso-Roobertinkatu 1:ssä, Oscar Bomansonin ja Bertel Jungin suunnittelemassa, vuonna 1907 valmistuneessa rakennuksessa. Talossa toimi myös "Tiflana" – ks. Herttoniemen Siirtolapuutarhayhdistyksen historiikki – tunnettu elokuvateatteri Tivoli aina vuoteen 1950 saakka, vaikka Hertsikan stara muisteleekin, että "Tifla katosi, kun slobot stikkas siihen pommin".

Iso Roobertinkatu on kävelykatu – tosin koko ajan täynnä autoja –, ja siellä on runsaasti kalja- ja ruokapaikkoja. Ihan lähellä ei kuitenkaan hyvää lounaspaikkaa ole, joten ehkä kannattaa mennä ensin miltei viereen Black Dooriin oluelle ja miettiä hyvä suunnitelma. Ja tässä yksi ehdotus: jollet halua mennä Yrjönkadun toiselle puolelle Pikku-Roballe ja nauttia omituista 1970-luvun huoltoasematunnelmaa pihviravintola Beefy Queen Jambossa, ota ja säästä yksi päivä hakemalla kaupasta vaikka raejuustoa ja babyporkkanoita ja mene sitten seuraavana päivänä tuhlaamaan: Mäkkärin nurkan takana Yrjönkadulla sijaitsee nimittäin ihan oikea libanonilainen ravintola Farouge. Voit kokeilla vaikka paahdettua lampaankaretta perunaterriinillä, 27 euroa. Moni on tykännyt. Myös vähän ammattilaisemmat kävijät.

Lähin taideteos on ihan lähellä: pikemminkin korutaiteilijana tunnetun Björn Weckströmin Viheltävä helsinkiläinen (1995). Se ei veistoksena ole kovin kummoinen, itse asiassa se on lähinnä säälittävä esimerkkki epätoivoisesta turhamaisuudesta – siitä miten taiteilija väkisin lahjoitti sen kaupungille saadakseen kaupungille omaa nimeään kantavan julkisen teoksen. Siksi kannattaakin mennä vähän matkan päähän Dianapuistoon eli virallisesti Kolmikulmaan katsomaan veistosta, joka loi paikalle hengen ja antoi sille jopa nimen. Tosin Yrjö Liipolan veistoksen nimi ei ole oikeasti Diana vaan Tellervo, Tapion tytär (1928).

Sitten voikin ryhtyä suunnittelemaan kesäretkeä Yrjö Liipolan taidemuseoon Koskelle. Jos aika ei kuitenkaan anna periksi, voi kävellä Rikhardinkadun kirjastoon ja lainata sieltä Liipolan muistelmakirjan Vaellusvuosiltani (WSOY 1956). Ja kuvitella olevansa Unkarissa, jossa Liipola asui pitkään.

Vaihtoehto McDonald'sille: Kamppi

2009-03-14T14:44:00.010+01:00

Kampin Mäkkäri (Fredrikinkatu 46) sijaitsee Kampin autotalossa, jossa on jotain aikansa suurkaupunkimaisten toimistorakennusten loistetta, niin kolho kuin se oikeasti onkin. Arkkitehdistä minulla ei ole haisuakaan – tieto ei googlettamalla auennut, ja tämän takia en kirjastoon viitsi lähteä. Jos Mäkkäriin eksyisi syömään, saisi kuitenkin ihailla vastapäätä oikein hauskaa arkkitehtuuria – ikkunasta nimittäin näkyy Tennispalatsi, alunperin väliaikaiseksi tarkoitettu hieno rakennus, jossa nykyään voi käydä kahdessa museossa ja elokuvissa. Rakennuksen suunnitteli arkkitehtiylioppilas Helge Lundström, joka ei koskaan edes valmistunut arkkitehdiksi.

McDonald'sille löytyy lähistöltä useitakin lounaspaikkavaihtoehtoja, mutta taso ei hirvitä. Vastapäisessä Tennispalatsissa voisi toki etsiä isänmaallisemman roskaruokavaihtoehdon, sillä siellä sijaitsee Hesburger, joka varsin harvinaisella tavalla kykenee laittamaan kampoihin McDonald'sin maihinnousuyrityksessä. Heseksi kutsutun pikaruokaketjun nimi tulee naantalilaisesta grillikioskiyrittäjä Heikki Salmelaisesta. Tennispalatsissa on tarjolla myös toinen iso ketju: Pizza Hut, jonka tuotteita olen viimeksi kokeilllut pari vuotta sitten – ja pettyen. Ja onpa Tennispalatsissa myös perusmättökebabia tarjoava Stadin Kebab, joita niitäkin on jo kaikkineen neljä. Urheilun harrastaja voi syödä mättönsä autotalon Elmo Sports & Grillissä, jossa voi syödä vaikka megapläjäysburgerin (voi tätä suomenkieltä!). Kaljallakin voi käydä parissa ketjupaikassa, ja onpa lähistöllä vielä yksi Sedu Koskisenkin paikka.

Mutta se varsinainen lounassuositus olkoon nepalilainen Satkar, joka asusteli ennen Lönkalla. Kun katselin eat.fi:n asiakaskommentteja Satkarista, opin uuden sanan avulla sen, mikä Satkar on. Se on 'perusnepsu' (voi tätä suomenkieltä, osa 2!). Mutta on perusnepsussa aina jotain sympaattisempaa kuin monissa muissa perusmättöpaikoissa. Kai?

Taiteen harrastajalle alueella on tajolla aika harvinainen tarina julkisten taideteosten siirtämisestä – tai kaksikin. Kampin metroasemalla oli stadin ensimmäinen metrotaideteos, Ipi Kärjen iso maalaus Maa, ilma, tuli ja vesi vuodelta 1985. Se jouduttiin siirtämään varastoon vuonna 2002, kun Kampin keskusta alettiin rakentaa, ja nyt se ei enää istu vanhalle paikalleen, joten sille etsitään uutta.

Samoin kävi aseman ulkopuolella sijanneelle Anu Matilaisen veistokselle Liike (1985), joka sijaitsi yllä olevan kuvan paikalla vesialtaassa, jota sitäkään ei enää ole. Kovin haikea olo sen poistamisesta ei tullut, koska veistoksen kömpelöt graniittiset linnut olivat jotensakin tragikoomisia.

Taiteen harrastajan tuleekin kävellä läheiselle Fredrikintorille, jossa sijaitsee ruotsalaisen Ernst Billgrenin hauska ja omituinen Kohtauspaikat (1998). Samalla voi tarkastella skeittausta ja miettiä, että mitähän mieltä siinäkin mahtaa olla. Äänimaisema ainakin on hupaisa. Hrrrrrrrrrrrrrrr – kops! Tai jotain sinne päin.

Vaihtoehto McDonald'sille: Ruoholahti

2009-03-10T07:14:00.035+01:00

Päätin ryhtyä jälleen vähän poliittiseksi. Kaupunkia jäsennetään usein kauppojen ja ravintoloiden kautta. Viaton lause saattaa kuulua vaikkapa: "No, se on siinä Roban Mäkkäriä vastapäätä..." McDonald'seja on Helsingissä 19. En pidä Mäkkäreistä enkä käy niissä koskaan. Syyt tähän perustuvat sekä ravintopoliittisiin asioihin (jo pelkästään vastenmielinen transrasvan käyttö riittää, mutta voitte myös tutustua Morgan Spurlogin dokkariin Super Size Me (2004), jos haluatte lisävakuuksia) että palkkapoliittisiin seikkoihin (nuorten riistäminen paskaduunilla) että myös globaalia kyynistä kapitalismia kohtaan tuntemaani yleiseen vastenmielisyyteen. Päätin kuitenkin mielenkiinnosta kokeilla jäsentää kaupunkia Mäkkäreiden kautta ja sitten yrittää kammeta tuota jäsennystä edes vähän paikoiltaan. Tarkoitus on kartoittaa osapuilleen näköetäisyydeltä Mäkkäristä vaihtoehtoiset ruokapaikat ja suositella niitä – sekä maantieteellisiksi referensseiksi että ruokapaikoiksi. Sain siis näin ainekset peräti yhdeksääntoista retkeen ja postaukseen. Viimeiseen retkeen jätän Suomen Mäkkärin pääkonttorin yhteydessä olevan ravintolan. Saatan jopa sitten projektin lopuksi syödä siellä. Tokihan tutkin myös sitä, löytyikö Mäkkäreiden lähistöltä mitään muuta kiinnostavaa. Lähinnä tarkkailen – syystä tai toisesta – julkista taidetta.

Tervetuloa Helingradiin! Ruoholahden McDonald's (Itämerenkatu 14) sijaitsee keskellä uutta lasista, teräksistä ja ruosteista Ruoholahtea, jota jotkut arkkitehdit nimittävät hieman irvaillen Helingradiksi, koska niin monet uusista taloista ovat kotosin sankariarkkitehti Pekka Helinin toimiston pöydältä. Kun en kovin nopeasti saanut selville sitä, kuka Mäkkärin talon eli Ruoholahden metroaseman päällä olevan Toimihenkilöunionin rakennuksen on suunnitellut, annoin asian olla – eikä se nyt minua edes niin hirveästi kiinnosta.

Metroaseman ja Kauppakeskus Ruoholahden takia alueella on luonnollisesti paljon ruokapaikkoja, joista voi harkita vaihtoehtoa Mäkkärille. Ihan lähietäisyydelläkin on vaikka kuinka monta. Kiinalaisen ystävä voi vierailla China Food Gardenissa (Itämerenkatu 12), joka tarjoaa sellaista kiinalaista perusmättöä, jota en juurikaan enää syö – muun muassa kiinalaisissa paljon käytettävän natriumglutamaatin takia. Tällaisia paikkoja Helsinki on nykyään täynnään. Vähän samantapainen – ruokapaikkanakin siis myös kaljapaikka – mättöpaikka on myös Dacca (Itämerenkatu 16), jota voisi kai nimittää bangladeshilaisintialaiseksi, mutta kyllä sieltä saa pizzan ja kebabinkin, joka viimemainittu on sekin jo kai saanut tuomionsa. Samaa tavaraa saa vastapäätä (Itämerenkuja 2) Warsha Fast Foodista, jossa vielä vähän aikaa sitten oli joku toisenniminen itämainen takeawaymättöpaikka. Suomalaisen kotiruuan ystävälle on vieressä Meritäht i (Itämerenkuja 2), joka näyttää olevan kansan mieleen, mutta kyllä minun on todettava, että siellä syömäni kolme lounasta olivat varsin vaatimatonta tasoa. Oli tietenkin ilahduttavaa, kun tarjolla noina kertoina oli maksaa, lihapullia ja karjalanpaistia, jota varsinkaan viimemainittua ei ravintoloista kovinkaan usein löydy. Mutta eipä ollut mikään niistä ns. paskan hääppöstä. Vieressä voi käydä oluella: Amsterdam on kuitenkin HOK-Elannon Olohuone-ketjua, joten jotain falskia siinäkin on. Yritän yleensä välttää niitä. Vastapäätä Itämerenkadun toisella puolella on Café Picnic, mutta ainakin kuvittelen sen olevan samanlainen McJob-franchisepaskaduuniketju kuin Mäkkärikin – enkä ehkä ihan turhaan –, joten en niissäkään käy. Ny menee kyllä jo ihan posttraumaatisen stressireaktion puolelle, sillä suositukseni – tämän on pakko johtua sairaushistoriastani – on Katri Antellin Kahvila-ravintola Itämeri (Itämerenkatu 15), niin tylsässä miljöössä kuin sijaitseekin.

Jotain sympaattista Antellissa on kuitenkin ainakin historiansa kautta. Katri Antell oli oululainen leipuri, joka perusti toimintansa jo vuonna 1880. Aika raju ketju siitäkin on kasvanut: henkilöstöravintoloita on jo osapuilleen sata! Antellin lounaat ovat varsin monipuolisia. Esimerkiksi 10.3. lounasbuffet sisälsi muun muassa terveellisesti kesäkurpitsasosekeittoa ja epäterveellisesti pyttipannua, mutta minä kärvistelin terveellisemmin pinaattijuusto-ohukaisten kanssa. Näin voi baarien miehelle käydä. Vielä viime vuonna suositukseni olis varmaankin ollut Dacca, jossa olisin juonut vielä toisenkin oluen ruoan kanssa nauttimani lisäksi. Nyt join vettä!

Suositeltavan taideteoksen valinta ei Ruoholahdessa ole vaikeaa. Metroasemalla sijaitsee Juhana Blomstedtin kaksiosainen tilateos vuodelta 1993. Sinisistä ja valkoisista keraamisista laatoista koostuvan teoksen ensimmäinen osa sijaitsee aseman ylätasanteella porraskuilun otsakkeessa:

Toinen, sylinterimäinen osa sijaitsee sitten alhaalla laituritasanteella.

Ja jos oikein innostuu taiteesta, on Ruoholahden metroaseman ympäristö tähän hyvä paikka: läheisellä Ruoholahdentorilla voi käydä katsomassa kuuluisan yhdysvaltalaisen taiteilijan Dennis Oppenheimin Kihlausta (2000), kahta jättimäistä sormusta, tai Pekka Helinin nimetöntä veistosta Itämerentorilla. Helinin rumilusta katsellessa voisi vaikka miettiä sitä, että kuvanveistohommat kannattaisi ihan oikeasti jättää kuvanveistäjille. Helinin teos on epäilemättä yksi kaupungin rumimmista julkisista teoksista. Ehdotankin vakavasti, että se purettaisiin. Mutta ei kaiken julkisen taiteen niin hienoa tarvitse olla. Lähistöllä sijaitsee vielä lasikopperossa Jouni Kuusimäen Lepakko (1980-luku), joka installoitiin nykyiselle paikalleen vuonna 2003. Kyseessä on metallinen lepakko, joka roikkui aikoinaan Lepakkoluolan katossa, ja näin se muistuttaa sympaattisesti alueen historiasta, vaikka ei niin loistavaa taidetta välttämättä olisikaan. Jouni Kuusimäki taitaa nykyään toimia Ryhmäteatterin näytämömestarina.

Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran esihistoriaa, 2: Paluu Valgaan

2009-03-08T21:22:00.016+01:00

Aiemmassa postauksessa 6.2.09 käytin vain kuvituksenomaisesti kahta kuvaa Valgasta ja totesin, että matkasta ei syntynyt raporttia. Tarkemmin ajatellen taisinkin olla väärässä. Valgan kävelyretket (18.–24.11.08) olivatkin silkkaa psykomaantiedettä, mikä näkyy myös kuvista. Hahmotin tätä taloudellisesti huonossa jamassa olevaa 13 000:n asukkaan pikkukaupunkia käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden sekä komissiokauppojen kautta.

Hieman samalta tuntuu katsella nykyään suomalaisten pikkupaikkojen keskuskatuja ja havainnoida sitä, kuinka entiset pankkisalitkin saattavat toimia kirpputoreina. Jostain syystä mieleeni tuli Orivesi, joten taidankin ensi kesänä käydä siellä.

Kun ryhdyin muistelemaan aikaa Valgassa, tajusin että tämähän on jo tehty aiemminkin. Kävin jokunen vuosi sitten Võrussa, idempänä Etelä-Virossa, ja siellläkin jostain systä kuvasin kaikki löytämäni käytettyjen tavaroiden kaupat. Jos löydän kuvat vielä jostain, julkaisen nekin tässä samassa yhteydessä.

Odavad riided = Edullisia vaatteita

Kasutatud riided = Käytettyjä vaatteita

Komisjoni pood = Komissiokauppa. Solomin komissiokauppa oli ainoa näistä kaupoista, joissa kävin sisällä. Käytettyjä vaatteita myyvien kauppojen tunnelma on nimittäin sellainen, että en halua enää koskaan kokea olevani hyväosainen slummailija. Tämä selvisi minulle jo samantyppisessä viikon retriitissä, jonka tein entiseen ydinsukellusvenetukikohtaan Paldiskiin jokunen vuosi sitten. Mutta Solomin kaupassa oli kaikkea kiinnostavaa, muun muassa neuvostoaikaista virolaista pop-musiikkia 70 senttiä/LP.

Ja niin aika kuluu. Osa käytettyjen tavaroiden kaupoistakin on jo tuhoutunut, niin kuin kohta ne talotkin, joissa ne sijaitsivat.

Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, häviävät kaikki jäljet. Rakkain kuva Valgan matkalta onkin tämä:

Kun oikein tarkkaan tihrustaa, näkyy seinässä vielä kevyesti: Odavad kaupad. Muutaman vuoden kuluttua sitä ei enää näe. Jotain metatason runollisuutta tässä on. Enkä nyt yritä selittää sitä sen enempää.

Kankurinkadulla / Kangru tänaval

2009-03-03T15:36:00.038+01:00

Usein on hauska yksinkertaisesti vain kuljeskella sinne sun tänne, seurata nenäänsä tai mitä tahansa muuta intuitiota, mutta kyllä taustatietojen hankkiminen ja kaikenlainen suunnittelukin saattaa tuottaa joskus jotain yllättävää – tai ainakin uutta. Päätin taannoin jostain syystä verrata Helsingin ja Tallinnan kadunnimiä ja tehdä listan samannimisistä kaduista. Niitä olikin yllättävän monta. Sitten päätin supistaa tarjolla olevaa retkeilyä ja verrata lempikaupunginosiani. Helsingistä valikoitui itsestäänselvästi Punavuori, mutta Tallinnasta otin isomman alueen (linnaosa), joka jakautuu pienempiin varsinaisiin kaupunginosiin (asum). Tallinnassakin valinta oli itsestäänselvä: Põhja-Tallinn eli Pohjois-Tallinna, jossa mieluiten kuljeskelen Tallinnassa käydessäni. Näiltä alueilta löytyi kolme yhteistä katua: Sepänkatu / Sepa tänav, Tehtaankatu / Vabriku tänav ja Kankurinkatu / Kangru tänav. Ja sitten pitikin jo lähteä Tallinnaan käymään Kangrulla.

Mainitsin edellä taustatietojen hankkimisen. Tallinnassa kadunnimien suhteen korvaamaton kirja on Aleksander Kivin Tallinna tänavad (Valgus 1972). Sinä esitellään Tallinnan kaikki kadut ja niiden nimien taustat. Uudemman listan kadunnimistä ja niiden historiallisista – ja siis myös poliittisista – muutoksista löytää myös Eesti Keele Instituutin kotisivuilta.

Kangrun nimeä ei ole tarvinnut muuttaa, koska se on aika uusi katu ja myös vailla poliittisia intohimoja. Kangru perustettiin Pelgurannan kaupunginosaan, joka oli Tallinnan ensimmäinen neuvostoaikainen suunniteltu lähiö, vasta vuonna 1953.

Nimensä Kangru sai Pelgurannan viereisessä Sitsin kaupuginosassa sijainneen Balti Manufaktuurin puuvillatehtaan – neuvostoaikana siis puuvillakombinaatin – työläisten

mukaan. Jo vuonna 1898 perustettu tehdas toimi vielä muutama vuosi sitten nimellä Baltex 2000, mutta nykyään tyhjät tilat omistaa joku singaporelainen grynderi, joka aikoo rakentaa paikalle kauppa- ja kulttuurikeskuksen, mutta eiköhän nykyinen lama ole pannut suunnitelmat jäihin.

Helsingin Kankurinkadun nimen historia on ikävä kyllä paljon tylsempi. Nimi ei kunnioita mitään ajallisesti ja paikallisesti sijoitettavaa historiaa. Se on ns. ryhmänimi, tässä tapauksessa käsityöläisin ja ammattimiehiin liittyvä ryhmänimi – samanlainen punavuorelainen katu on myös Kivenhakkaajankatu. Kankurinkatu on olemassa jo vuodesta 1842, joten aika paljon vanhempi se on tallinnalaista kaimaansa. Alunperin sen rakennuskanta koostui tietenkin puutaloista, joita ei enää ole, joten rakennuskannass a on jo menossa toinen kierros.

Tallinnalaista numerointia.

Helsinkiläistä numerointia.

Tallinnalaista rappausta.

Helsinkiläistä rappausta.

Kangru on siis perustettu vuonna 1953. Lyhyellä kadunpätkällä – kolmisensataa metriä – on kaikkineen 12 taloa; mukana on 1950-luvun stalinistista arkkitehtuuria, 1960–1970-lukujen elemettitaloja – muun muassa kaksi ns. hrushtshovkaa – ja jopa yksi uuden itsenäisyyden aikana 2000-luvulla rakennettu talo. Tunnelma on rauhallinen, ja siihen varsin sopivasti katua dominoikin kaksi isoa lastentarhaa, Mesipuu I ja Mesipuu II. Ja sitten on vielä varsinainen kulttuurin kehto: Pelgurannan kirjasto, joka on alun perin ollut varsin maineikas lastenkirjasto.

Kankurinkatu on lyhyt sekin – vähän yli 200 metriä. Taloja on kaikkineen kahdeksan, ja ikähaitari on aika iso: 1869–1964. Arkkitehtonisesti mitään kovin merkittävää ei kadulla ole, vaikka uskonkin Vihtilän (Kankurinkatu 6) asukkaiden olevan kovin ylpeitä talostaan – ja onhan Aarre Ekomaan suunnittelema ja vuonna 1931 valmistunut rakennus kieltämättä melko komea. Tunnelma Helsingin Kankurinkadulla on myös rauhallinen; kadun toimintoja dominoi posti ja leipomo.

Tallinnassa Kangrulta löytyi ylllättäen yleinen sauna, josta en ollut aiemmin tietoinen. Tämä tietää tulevaisuudessa vielä toistakin matkaa Kangrulle, koska olen aloittanut Viron yleisten saunojen bongaamisen. Vähän harvakseltaan sitä on tapahtunut, mutta kokemukset ovat olleet hauskoja. Saunaolutta ei kangrulaisessa baarissa valitettavasti voi nauttia, mutta lähistöllä Sõle-kadun numerossa 75 (entinen Karl Marxin puistokatu) on onneksi pieni venäläistyyppinen kellaribaari.

Ja jos sauna on Tallinnan Kangrun mahdollinen ykköskokemus, on se Punavuoren Kankurinkadulla epäilemättä Kanniston leipomo. Toisinaan minua ärsyttää, kun puhutaan "kaupungin parhaasta siitä-ja-siitä", mutta kai se on tunnustettava, että olen useampaankin kertaan nimittänyt Kanniston ruislimppua kaupungin parhaaksi. Ja näinhän se taitaa olla. Ja jos sen haluaa huuhdella oluella alas, nurkan taakse on Kankurinkadulla mentävä niin kuin Tallinnassakin. Kankurinkatu 3:n ja Pursimiehenkatu 16:n nurkalla nimittäin sijaitsee ravintola Old Anchor – entinen Ankkuri – jonka jalkakäytävälle levitetty terassi tosin sijaitsee Kankurinkadun puolella. Eihän sekään enää ihan aito rööperiläisravintola ole, mutta jotain sinne päin kuitenkin.

Kaikkea ei aina tarvitse tietää. Olisikohan nämä tallinnalaispuut tuomittu katkaistaviksi? Siltä ehkä vaikuttaa.

Ja onko tämä helsinkiläisgraffitin puhdistus mennyt pieleen ja jäänyt jollain tavalla kesken? En minä vain tiedä.

Mutta sen tiedän, että tulen vielä taatusti kävelemään molemmilla Kankurinkaduilla. Kaikessa pienuudessaan retket olivat varsin hauskoja.

Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran esihistoriaa, 1: My Tag, a Work in Progress

2009-02-22T04:26:00.009+01:00

Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran tematiikka muotoutui jo kauan ennen seuran varsinaista perustamista – todennäköisesti joskus vuoden 2006 aikana. Toisin kuin tietyllä tavalla seuran esikuvana toiminut Situationistinen Internationaali, joka ennen hajoamistaan muuttui taiteesta enemmän poliittiseksi liikehdinnäksi, punavuorelainen liike aloitti enemmän poliittissävyisellä interventiolla ja liukui sitten kohti vapaampia ja leikkisimpiä taideprojekteja.

Kaikki alkoi siitä, kun eräs poikani ystävä sai sakot siitä, että hänen poliisin syyttä suotta tarkastamassa repussaan oli kaksi kangastussia. Tapahtuma loukkasi pahasti oikeustajuani. Kirjoitin siitä myös närkästyneen radiokolumnin, jonka luin YLE1:n Kultakuumeessa 7.9.2006.

Kolumnin kirjoittaminenkaan ei riittänyt. Päätin tehdä taiteellissävyisen intervention, joka koostui tekemistäni minikokoisista tageista, niiden kuvaamisesta digikameralla ja Voimassa 9/06 julkaistusta kuvilla varustetuista artikkelista My Tag, a Work in Progress. Täytyy tunustaa, että olin vähän lapsellisen ylpeä, kun Suomen johtava graffiti-sivusto Kromi julkaisi juttuni myöhemmin pdf:nä:

Ylpeyttäni ei lainkaan vähentänyt se, että juttuni myös noteraattiin myönteisesti Megafoni-lehdessä Eetu Virenin ja Kukka Rannan niinkin myöhään kuin 21.4.2008 päivätyssä artikkelissa Nollatolen kuolinkamppailu sekä sieltä siteerattuna vielä kahdessa blogissa, jotka olivat nekin minulle uusia tuttavuuksia:

– Nollatoleranssi: Näkemyksiä (16.9.2008)

– Vallankumouksen hedelmät: Töhrymarssi nollatoleranssia vastaan (17.9.2008)

Eräässä keskusteluforumissa juttuuni suhtauduttiin myös myönteisesti, vaikka yksi kirjoittaja totesikin tylysti: "Vittu mitä taide-lesbo-paskaa."

Olin siis hetken aikaa varsin onnistuneesti poliittinen taiteilija, vaikka varsinaisissa taidepiireissä asiaa ei luonnollisestikaan noteerattu.

Sydäninfarkti psykomaantieteellisen retkeilyn metodologisena apuneuvona

2009-02-19T17:46:00.024+01:00

Helmikuun 9. päivänä sain sydäninfarktin. Olin tulkinnut jo pitkään jatkuneet keuhko-oireeni pitkittyneen flunssan tuottamaksi keuhkoputkentulehdukseksi, ja sellaisena ne sunnuntaina 8. päivä Marian sairaalassa lääkärille myös esitin ja sellaisisiksi lyhyesti selästäni keuhkoja kuunnellut tympeä lääkäri ne myös totesi ja antoi minulle antibiootteja, limaa irrottavia pillereitä ja hengitystä jeesaavan inhalaattorin. Yöllä en nukkunut silmäystäkäään. Joka kerta kun vähänkin aloin nuokkua, säpsähdin välittömästi hereille, koska tunsin tukehtuvani. Maanantaiaamuna 9.2. tulkitsin tilanteeni pahentuneen keuhkokuumeeksi ja lähdin terveyskeskukseen, jonne matkaa kotoani on vain parisataa metriä. Jaksoin kävellä matkasta noin puolet. Sitten voimat loppuivat. Aloin hoippua täysin holtittomasti ja henki loppui kokonaan. Sitten kaaduinkin jo katuun. Hetken aikaa kuvittelin sekavassa tilassani ryömiväni loppumatkan terveyskeskukseen, mutta sitten jotenkin viisastuin, raahauduin pengerretylle jalkakäytävän reunalle, jolle saatoin istahtaa ja josta älysin soittaa ambulanssin:

Olin loukanut kaatuessani olkani, kuset olivat tulleet housuihin, jotka kastuivat lisää istuessani lumessa, ja lisäksi suustani oli tullut omituista itkun kaltaista ulinaa yrittäessäni päästä istumaan ja rauhoittumaan.

Mutta onpahan tässä kaupungissa nyt katu, joka tuottaa minulle varsin harvinaisen etuoikeutetun aseman – voin nimitttäin sitä kävellessäni muistella: "Kas, tuossapa on se katu, jolla sain sydänkohtauksen." Ongelma on vain se, että Taivaanvuohentietä ei juurikaan tule käveltyä, enkä taida mennä sinne ihan varta vasten muistelemaankaan, sillä kyllä kuoleman porteilla käynti taitaa olla täysin ylimainostettu juttu. En nähnyt mitään filminauhoja vilahtelemassa elämäni tapahtumia enkä nähnyt mitään hienoja värejäkään. Ainoastaan vitutti ja pelotti.

Tämä toistui vielä Mariassa, jonne ambulanssi minut vei. Täynnä olevalla polilla makasimme kuin sillit suolassa, ja kun yritin kusta siihen pulloon, jota sorsaksi nimitetään, ei se oikein onnistunut, koska silmäni hakeutuivat koko ajan aivan vieressäni suu auki makaavaan, noin 80-vuotiaaseen naiseen, joka ikään kuin katsoi minua ja ikään kuin ei katsonut. Itse asiassa luulin ensin, että hän oli kuollut. En kuitenkaan saanut tungettua pientä ja ryppyistä kaluani sorsaan, ja paniikki alkoi taas lisääntyä. Yritin nousta istumaan, ja sitten kohtaus iski taas. Ryhdyin hyperventiloimaan – lieköhän tämä nyt oikea sana? – täysin holtittomasti. Nuori miespuolinen hoitaja kiiruhti hätiin ja laittoi naamalleni happinaamarin, joka kiinnitetään varsin rajuilla kuminauhoilla ja josta tulee happea myös tosi kovalla paineella. Se tuntuu todella epämiellyttävältä – tunnet oikeastaan vieläkin varmemmin tukehtuvasi. Kun olin saanut paniikissani jo kolmesti revittyä vehkeen naamaltani, kundi tuli lähelle korvaani ja sähähti: "Vitun ääliö, anna sen naamarin olla. Jos joku tässä nyt pelastaa henkesi, se on juuri tuo naamari." Sitten hän otti minua kädestä kiinni ja jatkoi lempeämmin: "Sinusta tuntuu, että tukehdut, mutta et sinä tukehdu. Usko minua, et sinä tähän tukehdu."

Ja kas, niinhän minä rauhoituin hiljalleen enkä siis tukehtunut. Mutta en taaskaan nähnyt mitään erikoista. Paitsi sen 80-kymppisen naisen kasvot, joita tuskin tulen koskaan unohtamaan.

Sitten jäin tarkkailuun, ja henkilökunta oli – toisin kuin eilinen lääkäri – aivan fantastista, koko ajan avuliasta ja rohkaisevaa. EKG:ssä paljastui sitten infarkti.

Seuraavana päivänä minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa aloitin ensin sydänvalvontaosastolla (CCU), ennen kuin minut siirrettiin osastolle 152. Molempien osastojen henkilökunta oli myös aivan fantastista.

Meilahdessa alkoi myös henki hiljalleen palata, sillä huomasin huvittuneena 15:n kerroksen vessastani, että miltei silmieni alla näkyi kustessa syntymäkotini (Mannerheimintie 114). Mietin enteen laatua: olinko tullut tänne kiertämään kehän umpeen ja kuolemaan vai olinko tullut tänne ehkä sittenkin syntymään uudestaan? Jälkimmäinen tuntui jostain syystä paremmalta vaihtoehdolta, ja niinpä päädyin siihen, että kyse oli lopultakin psykomaantieteellisestä tapahtumasta. Tätä varmisti vielä algoritmiseen psykomaantieteeseen minua ensimmäistä kertaa ohjaava kartta. Sydämen varjoainemittaus paljasti sepelvalvaltimotaudin lisäksi myös kartan näköisen apuneuvon, ja sellaisena sitä aion vielä käyttää:

Paikka, josta vasen (LCA) ja oikea (RCA) valtimo lähtevät, on ilmetty perse. Kun sijoitan perseen Punavuoren lähihistorian pahimman huorapaikan kohdalle, Ratakatu 9:ään, Alvar Aallon insinööritalolle, jossa on toiminut epälukuisa määrä erilaisia yökerhotyyppisiä paikkoja, kuten esimerkiksi joku aika sitten Punavuoren Soho, niin saan ehkä aikaiseksi jonkin ahaa-elämyksiä tuottavan pienen kävelyretken. Mihin kohtaan asettuvat kolme tukkeumaani, ja mitä ne visuaaliseen ympäristöön operationaalistettuina mahdollisesti symbolisoivat? Ja entä sitten sepelvaltimoiden omituinen uudistumiskyky? Tuo oikeassa nurkassa näkyvä uusi haara, jonka kautta kokonaan tukkiutunut RCA on saanut uutta voimaa? Mikähän katu se mahtaa olla? Mitä se voisi symbolisoida? Jaa-a, kysynköhän minä näitä nyt tosissani? Ja miten tämä uusi kartta pitäisi paikalleen sovittaa, missä mittakaavassa?

Kerron sitten myöhemmin, kun olen kävelykuntoinen ja olen Ratakadulla käynyt. Projekti on siis vielä kesken.

Projekti on muutenkin kesken. Hoitajista kolme oli virolaista, ja hekin olivat kaikki samaa huippulaatua kuin suomalaiset kollegansa. Läheisimmäksi heistä minulle muodostui Ingrid, ja päätinkin syntymäkotini kunniaksi käydä juomassa Viru Valge -paukun hänen syntymäkotinsa tietämillä – mikäli hän sen suostuisi kertomaan. Pienen maanittelun jälkeen hän suostuikin, ja niinpä minua odottaa ensi kesänä matka Kuressaareen ottamaan edes yksi paukku. Sen kai voimistunut sydämeni kestää.

Ingrid oli yksi niistä hoitajista, jotka mustelmoittivat mahani kauttaaltaan lyödessään mahanahkaan joka ilta nesteenpoistopiikin. Niistäkin muodostui hiljalleen kartan kaltainen kuvio, mutta sitä en jaksa ryhtyä tulkitsemaan:

Muutamia hajahuomioita psykomaantieteestä ja Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran suhtautumisesta siihen

2009-02-06T06:15:00.014+01:00

Punavuoren Psykomaantieteellinen Seura (PPS) ei suhtaudu psykomaantieteeseen kovinkaan tieteellisesti eikä myöskään taiteellisesti tarkastellen kovinkaan puhdasoppisesti. PPS:lle riittää henkinen yhteys, jota se kokee psykomaantieteen perustajien, Letristisen Internationaalin, Situationistisen Internationaalin ja Guy Debordin kanssa. Guy Debord kirjoitti vuonna 1955 "niistä lainalaisuuksista ja erityisistä vaikutuksista, joita tietyillä alueilla, olivat ne organisoituja tai ei, on ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen". Tätä psykomaantiede tutkii. Antti Virnes on todennut psykomaantieteen olevan "pyrkimystä arjen vallankumoukseen". Tämän PPS allekirjoittaa mieluusti.

Psykomaantieteen keskeinen metodologinen käsite 'dérive' eli jonkinlainen "heittäytyminen" tai "ajelehtiminen" on menetelmä, jossa Antti Virneksen sanoin "heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee". Kyse on siis menetelmästä, jossa "yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen" ovat olennaisia. Virnes vertaakin dérive'tä "arjen tai tilan fenomenologiaan". Tämäkin on PPS:lle aivan riittävä lähtökohta. Kuten Situationisteja tutkinut Marko Pyhtilä on todennut, dérive on "leikkiä, toiminnan muoto ja keino hankkia tietoa". Kaikkea tätä PPS tekee, mutta ei suostu kantamaan toimistaan vastuuta millekään tiede- tai taideyhteisölle.

Eikä unohdeta myöskään poliittisuutta. Olkoon projekti omalta osaltaan henkilökohtaista viihdettä, mutta sillä täytyy olla myös jokin yhteiskunnallinen mieli. PPS yhtyy täysin rinnoin Pittsburgh Psychogeographical Societyn ohjelmaan: "Dedicated to implementing innovative mapping strategies directed toward strengthening the region's social consciousness, spatial awareness and creative existence."

Linkkejä:

– Psychogeography englanninkielisessä Wikipediassa

– Guy Debord englanninkielisessä Wikipediassa

– Dérive englanninkileisessä Wikipediassa

– Guy Debord: Introduction to a critique of urban geography

– Guy Debord: Theory of the Dérive

– Magda Knight: Psychogeography for beginners

– Antti Virnes: Kohti arjen vallankumousta

– Ewen Chardronnet: History of Unitary Urbanism and Psychogeography at the Turn of the Sixties

– J.S.: Psykomaantiede

– Veera Nuutinen: Kaupunki leikkikenttänä

Muita suomalaisia hengenheimolaisblogeja:

– Alaston lounas

– Kokemuksellisen kaupungin konsultti

– Karvasta siirappia

Muita suomalaisia psykomaantieteellisiä seuroja:

– Espoon Psykomaantieteellinen Seura

– Vallilan Psykomaantieteellinen Seura (ei tarkempia tietoja, tähän viittaa J.S. blogissaan 11.12.2007)

– Tampereen Psykomaantieteellinen Seura (ei tarkempia tietoja, tähän viittaa Antti Virnes artikkelissaan Psykomaantieteellisiä huomioita Tampereen yliopistosta)

– Jyväskylän Psykomaantieteellinen Seura (ei tarkempia tietoja, tähän viittaa Marko Pyhtilä punkoopperassan Selkkaus vuodelta 2008)

Ulkomaisia psykomaantieteellisiä seuroja:

– London Psychogeographical Association, sama Wikipediassa

– New York Psychogeographical Association

– The Bay Area Rapid Transit Psychogeographical Association

– Pittsburgh Psychogeographical Association

– Toronto Psychogeography Society

Ja sitten on vielä tietenkin Psy-Geo-Conflux, newyorkilainen psykomaantieteellinen festivaali, jo vuodesta 2003, tästä myös Wikipediassa. Siihen tapahtumaan PPS haluaisi joskus osallistua.

PPS tuntee hengenheimolaisuutta myös urbaanin löytöretkeilyn, esoteerisen maantieteen ko ulukunnan ja Romantic Geograpic Societyn kanssa. PPS on maltillinen yhteenliittymä, mutta joku rajansa silläkin on: geokätköilyn kanssa PPS ei halua olla missään metodologisesa suhteessa.

PPS on ehkä omalta osaltaan jalostanut psykomaantiedettä uuteen suuntaan, koska sen nettiraporteissa onnistunut linkitys ja sitä kautta syntyvä virtuaalinen vaelteleminen näyttelevät niin suurta osaa. Siksi olisikin ehkä syytä puhua 'virtuaalipsykomaantieteestä', mutta pidättäytymme siitä ainakin toistaiseksi, koska emme halua aloittaa mitään koulukuntakeskusteluja. Tämä riittäköön teoreettisista taustoista. Loppu olkoon silkkaa käytäntöä, sillä elämämme on tosiaankin rajallinen.

PS. Kuvat ovat Viron ja Latvian rajalla sijaitsevasta kaksoiskaupungista Valga/Valka, jossa PPS vietti viikon mittaisen retriitin loppuvuodesta 2008. Matkan luonteesta johtuen raporttia siitä ei valitettavasti syntynyt. Voimme kuitenkin vakuuttaa, että se olisi ollut kiinnostava.

Talot no 20: Albertinkatu 20

2009-02-05T18:39:00.010+01:00

Johan tuli jo haikea olo. Albertinkatu 20 on nimittäin Punavuoren seitsemäs ja viimeinen talo no 20, jota retkikunta kävi tutkailemassa. Tämä projekti loppuu siis tähän, mutta uusia on jo suunnitteilla, jopa osin toteutettunakin.

Albertikatu 20 on arkkitehti Toivo Korhosen piirtämä, ja se valmistui vuonna 1970. Ohikulkijalle talo ei paljoa tarjoa, sillä liikehuoneistoja ei ole – on vain seinää ja portti sisäpihalle. Jotain viehättävää talossa silti on. Se ei edusta kaikkein laatikkomaisinta elementtirakentamista vaan tuo mieleen jopa aineksia klassisesta funkiksesta.

Korhonen on ollut ahkera arkkitehti, jonka suunnittelemia rakennuksia löytyy ympäri Helsingin kantakaupunkia: muun muassa entisen elokuvateatteri Alohan talon (Heimolan talo) tilalle noussut rakennus, jonka toisessa kerroksessa kävin aikoinani elämäni ensimmäisen kerran itsepalveluviinakaupassa. Oli se yhtä juhlaa! Vanhassa Heimolassa toimi myös taiteilijaryhmä, jonka jäseniä silloin tällöin tapaan ja jotka yhä muistelevat talon pikaista purkamista.

Mutta nyt Kluuvista takaisin Punavuoreen. Tai ehkä ei sittenkään vielä, sillä Korhonen suunnitteli ympäri Suomea. Hänen käsialaansa on myös Lauritsalan kirkko, jonka hän suunnitteli yhdessä Jaakko Laapotin kanssa. Tästä nimittäin sain idean. Sitähän voisi kirjoittaa raportteja paikoista, joissa ei ole koskaan käynyt. Lauritsalan sijaintiakaan en ennen tämän kirjoittamista tiennyt.

Liittyy Albertinkadunkin taloon mennyttä maailmaa. Paikalla aiemmin sijainneessa puutalossa toimi nimittäin vuosina 1957–64 legendaarinen jazzklubi Old House Jazz Club, joka tunnettiin tuttavallisemmin nimellä Mäyränkolo. Ilmari Vesterinen kirjoitti aiheesta kirjan Mäyränkolon jazzareita (WSOY 2006). Ja niin pääsin taas omiinkin muistoihini: olen nimittäin istunut yliopistolla Vesterisen kulttuuriantropologian luennoilla – silloin kun en lintsannut ja istunut Heimolan Alkon viereisessä kapakassa, jonka nimeä en jostain syystä juuri nyt muista. Nuorempana henkilönä Mäyränkolo on minulle tietenkin vain tarinoita, mutta onneksi YLE:n Elävästä arkistosta löytyy pätkä, jolla Laila Kinnunen esiintyy Mäyränkolossa jazzlaulajana Jaakko Salo Modern Bandin säestyksellä vuonna 1961.

Laila Kinnunen toi mieleeni Carolan, jonka hienoja jazztulkintoja Heikki Sarmanto Trion kanssa vuodelta 1966 julkaistiin vuonna 2004 (Jazzpuu 8-CV). Ja eiköpähän triossa bassoa soittanut Tapani Tamminen, hieno kuvataiteilija, joka kuului edellä mainittuun Heimolan talon Aloha-ryhmään! Näin kaupungin paikat linkittyvät toisiinsa ennustamattomilla tavoilla.

Nykyään Punavuorta hallitsevat pikemminkin räppärit ja muu hiphop-kulttuuri:

Hetken nojaan seinään ja pohdin uusia retkisuunnitemia.

Talot no 20: Uudenmaankatu 16–22

2009-02-05T06:20:00.008+01:00

On se kummallista, kun käy katsomassa osoitetta Uudenmaankatu 20 ja joutuu dokumentoimaan käynnin kuvalla no 16, jota talon julkisivunumeroinnissa pelkästään käytetään. Uudenmaankatu 16–22 on jättimäinen, neljän aikaisemman talon tilalle kohonnut kompleksi, joka sopisikin Punavuoren sijaan pikemminkin Hakaniemen torin reunaan – niin ammattiliittolaiselta se näyttää. Rakennuksen suunnitteli yksi näistä 196o-luvun run of the mill -arkkitehdeista, Olli Parviainen, ja se valmistui vuonna 1968.

Pääsin kuitenkin ensimmäistä kertaa reissullani syömään, koska rakennuksessa sijaitsee muutaman vuoden vanha soul- ja James Bond -henkinen ravintola Belly, jonka lounasbuffet on yleensä ihan kelpo – niin olivat syömäni metsäsienikeitto ja lime-ahvenkin. Enemmän kuitenkin ilahduin, kun minua palveli vanha tuttu Sanna, joka teki samaa aikoinaan Salvessa, jolloin kapakka ei ollut ihan niin hokelantolainen kuin se nykyään on.

On paikassa syöty ennenkin. Bellyn paikalla sijaitsi nimittäin ennen Bellyä sekä lyhytikäistä ja varsin mautonta Leningrad Cowboys -ravintolaa yksi stadin klassikoista: Kultainen Härkä. Mauton se oli Kultainen Härkäkin omalla tavallaan: siellä oli suihkulähde ja puudelin kokoinen kultaisen härän veistos. Mutta väkihän se lopultakin ravintolan tekee. Kultainen Härkä oli kapakka, jonka heterogeenisessa porukassa viihtyivät niin hämärämiehet, taiteilijat kuin rakennustyöläisetkin. Lisäksi se oli yksi stadin legendaarisista shakkimestoista.

Viimeisten päivien suurin ilonhetki syntyikin siitä, kun yritin käydä takapihalla etsimässä jonkinlaista rappauspintaa. Ravintolan takaoven ikkunoissa oli vielä jäljellä Härän aikaisia koristeita, osin täysin sirpaloituneina. Varsinaista urbaania nykyarkeologiaa siis:

Ja rappaustahan ei löytynyt. Liekö tämä jotain kuparipeltiä:

Talot no 20: Iso Roobertinkatu 20–22

2009-02-05T04:10:00.006+01:00

Jo toinen talo no 20 syntymävuodeltani! Iso Rooberinkatu 20–22 valmistui vuonna 1957, ja sen suunnitteli arkkitehti Markus Visanti (1921–2006), joka taitaa olla tämän kävelyprojektin merkittävin arkkitehti. Hän toimi myös Taideteollisen oppilaitoksen (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) rehtorina vuosina 1960–69. Visannin vuoden 1964 ajatuksia suomalaisesta muotoiluihmeestä voi katsella YLE:n Elävästä arkistosta.

Eihän tuo Roban rakennus kovin kummoinen ole, joten vielä sananen tuosta merkittävyydestä. Kun näet tylsän 1960-lukulaisen rakennuksen ja saatkin yllättäen tietää, että se on kotoisin jo 1950-luvulta, olet nähnyt todennäköisesti jotain vähän merkittävämpää. Huippuesimerkki tällaisesta on rankasti yliarvostetun Alvar Aallon Insinööritalo, sekin Punavuoresssa. Tällaisia punatiilisiä ja nauhaikkunaisia taloja rakennettiin Suomen pilvin pimein 1960-luvulla, mutta tämäpä valmistui jo vuonna 1952.

Mutta sainpa tehdä kuitenkin virtuaalimatkan Viroon. Suomen Viron-instituutin Tarton osastossa järjestettiin nimittäin viime vuoden lopulla näyttely joulukorteista, joita Visanti lähetti kymmenien vuosien ajan ystävälleen ja kollegalleen, Tarton taidekoulun johtaja Erich Luhtille.

Virtuaaliseksi nämä retket kohta muuttuvatkin, sillä nivelrikkoni ei ota parantuakseen. Talon kerroksissa toimii kuitenkin Suomen Reumaliitto, jonka netistä pdf:nä löytyvän kirjan Kotikonsteja nivelrikon hoitoon lukaisin tätä kirjoittaessani. Mutta sitten masennuin ja meninkin takaisin pohjakerroksen Like-kauppaan, josta löytyi Tara Ironin Helsinki Erotica kolmen euron tarjoushintaan.

Tiedä sitten tuosta Helsingin erotiikastakaan. Tai Ylä-Punavuoren baari- ja klubielämästä, joiden julisteet ja niiden repaleet elävöittävät autoja täynnä olevan kävelykadun katukuvaa:

Taidan siis palata Fredan yli Ala-Punavuoreen tai Syvä-Punavuoreen, siihen oikeaan Rööperiin, jonka talojen rappauskaan ei ole aina tasaista konerappausta:

Talot no 20: Merimiehenkatu 20

2009-02-04T07:29:00.001+01:00

Merimihenkatu 20 kuuluu niihin 1960-luvun alun taloihin, joiden alta alueen viimeiset puutalot saivat väistyä – tai onhan niitäkin jäänyt vielä muutama, jopa samalla kadulla. Rakennuksen suunnittelivat Teuvo Lindfors ja Olavi Maamies, ja se valmistui vuonna 1962. Ikään kuin kahdesta kappaleesta koostuva rakennus pylväineen ja muutamine viistoine muotoineen ei ole niitä kaikkein kamalimpia, mutta ei se toisaalta tarjoa ohikulkijalle mitään esteettistä elämystäkään.

Kykeni talo kuitenkin tuottamaan mielikuvitusmatkan lapsuuteen ja kesäiseen Helsinkiin: Lindfors nimittäin laati Hietsun kahvilasuunnitelman vuonna 1957 ja oli mukana siinä arkkitehtiryhmässä, joka suunnitteli vuonna 1952 valmistuneen Kumpulan maauimalan. Uutta tietoakin tuli hankittua – en nimittäin tiennyt, että maauimala rakennettiin alun perin Helsingin olympialaisten harjoitteluradaksi. Olavi Maamies oli puolestaan suunnittelemassa 1960-luvun Kontulaa, jossa en lapsuudessani koskaan käynyt, ja 1970-luvun Pohjois-Haagaa, jonka läpi tuli sentään joskus bussilla ajeltua.

Rakennuksen matalassa vertikaalisessa osassa toimi kauppa – viimeisenä Pikkolo. Muistan sen kerran, kun Atskin ja kumppaneiden kanssa yritimme viedä sinne raviveikkaustamme, mutta kassan tyttö ei osannut käyttää konetta. Silloin tuli käyttäydyttyä vähän huonostikin, mutta eihän se tietenkään tytön vika ollut, ettei ollut saanut kunnon oppia pomoltaan. Kallis ja huono kauppa se oli muutenkin, joten ei sitä tarvinnut jäädä kaipaamaan – varsinkin kun sen tilalla vanha punavuorelaisperinne elää voimakasta noususuhdannetta. Siinä toimii nimittäin nykyään toimintaansa laajentanut Kanniston leipomo, joka on tehnyt leipiänsä jo vuodesta 1914. Kanniston myymäläkin on ihan lähellä Kankurinkadulla, ja sieltä voi käydä hakemassa vaikkapa pienen ruislimpun, joka ei päälleen makkaraa tai juustoa kaipaa. Ja kai pitää mainita saman porukan ylläpitämä Kaffecentralen, joka lienee alansa paras Helsingissä. Useimmiten kuljen kuitenkin sen ohi, ja menen Huvipurteen, jossa kahviani saattaa maustaa perinteinen Jallu. Alan miehiä siis ollaan.

Joskus sitä ihmettelee niitä pikkuruisia nurmikkoja, joita 1960-luvun talojen edustalle laitettiin. Niissä ei voi oikein oleskella, eivätkä nyt niin hirveästi visuaalista viihtyvyttäkään lisää. Tuovat ne toki mukaan visuaalista symbolikieltä. Niin täälläkin: koiria ei saa paskattaa. Ja mitä tulee oleskeluun, niin huomasin elämäni ensimmäisen betoniporsaan, jonka päällä istuskelu on estetty:

Meitähän kohdellaan kuin puluja! Mutta toisaalta voin siteerata erästä kristittyä muukalaista: "Pulun ja kyyhkysen käyttäminen erilaisen asenteen, ilmapiirin tai käyttäytymisen symbolina voisi ehkä auttaa arkipäivän kristillisyyden arvioinnissa ja sen uudistumisessa." Tällaistakin ajattelin, kun nojasin rapattuun pylvääsen ja harmittelin sitä, etten voinut polttaa tupakkaani betoniporsaalla istuen.

Taisin kuitenkin valehdella.

Talot no 20: Pursimiehenkatu 20

2009-02-03T05:53:00.000+01:00

Bingo! Tulipas vastaan talo, joka valmistui samana vuonna kuin minä synnyin tähän kaupunkiin. Pursimiehenkatu 20 on arkkitehti Maunu Siitosen käsialaa, ja se valmistui vuonna 1957. Siitonen ei ilmeisesti kovin kummoisia jälkiä tähän kaupunkiin jättänyt, mutta on hän sentään suunnitellut meijerin isännöitsijä Vainion talon Vihtiin ja 1960-luvulla muuntanut pesutuvan asunnoksi Solnantiellä sijaitsevassa kerrostalossa. Ettei vain olisi se talo, jossa jo edesmennyt tätini Vilma asui? Ja henkilökohtaiset assisiaatiot ryöppyävät vielä valtoimenaan, kun huomaan, että Helsinkiä niin hienosti kamerallaan dokumentoinut Simo Rista on seisonut tällä samalla paikalla vuonna 1974. Muistan nimittäin Ristan jo varhaisesta lapsuudestani, koska hän oli vanhempieni hyvä ystävä. Psykomaantieteellinen havainnointi assosiaatioineen on metkaa: nyt muistelen jo lapsuuden veneretkeä, jonka vanhempieni ja Ristojen kanssa tein vähän kauemmas merelle, Tammioon. Oikein harmittaa, kun äitini ei aikoinaan uskaltanut ottaa pankista lainaa ostaakseen hänelle tarjolla ollutta kalastajamökkiä sieltä. Nyt olisi paikka, missä voisi koettaa saada tyrskytaimenta.

Takaisin kuitenkin arkeen. Onneksi muistoja on muillakin ihmisillä. Esimerkiksi Kastehelmi Nikkanen asui tässä talossa aikoinaan kymmenen vuotta. Muisteluksissaan hän kertoo muun muassa siitä, kuinka bussia 16 toisinaan työnnettiin joukolla, kun jyrkän mäen talvinen pinta laittoi vastaan. Reitti on siis muuttunut.

Pursimiehenkatu 20 ja sen viereinen miltei identtinen no 22 muodostavat oikeastaan aika metkan kokonaisuuden. Vähän kolhojahan talot todellisuudessa ovat, mutta ulko-ovien eteen pykätyt katokset modernistisine pylväineen ja talon edustalla oleva pikkuruinen nurmikko muistuttavat jotenkin viehättävästi sitä 1950-luvun Helsinkiä, jota voi tarkastella vaikkapa Herttoniemessä. Tältä tuntuu ainakin, kun vertaa näitä taloja niihin rumiluksiin, joita Punavuoreen nousi 1960–70-luvuilla. Sopii katsoa vaikkapa numeroa 24 vuodelta 1961. Neljässä vuodessa arkkitehtuurissa tapahtui aika iso muutos. Alkoi elementtirakentamisen ja lähiöiden aika. Tuolloin syntyi muun muassa Pihlajamäki, joka sekin on nykyään suojelukohde.

Harmi vain, että pikkuruisen nurmikon takia tämän talon seinustalle ei jäädä notkumaan ja juttelemaan vaikka vastaantulleelle kaverille rapattuun seinään nojaten. Kun menee lähemmäs seinää, tuntuu vähän siltä kuin olisi tunkeutunut yksityisalueelle:

Talot no 20: Punavuorenkatu 20

2009-02-02T06:16:00.001+01:00

On olemassa paikkoja, joissa ns. paikan henki eli genus loci, niin kuin latinaksi sanotaan, ei oikein tunnu enää olevan hengissä. Punavuorenkatu 20 on vähän tällainen paikka. Vaatimattoman punatiilisen rakennuksen on suunnitelut arkkitehti Robert Lyly, ja se valmistui vuonna 1923. Jossain muualla – Turussa ja Mellilässä – Lyly on saanut aikaiseksi vähän enemmänkin paikan henkeä luovaa. Mutta pelkistä rakennuksistahan ei ole kyse. Punavuorenkatu 20 on rakennus, jonka ohi vain kävellään nopeasti, kun mennään jonnekin muualle. Kun laskeutuu alas Punavuorenkatua, onkin vaeltajaa odottamassa sekä Telakanpuistikko että näkymä itse telakalle, jota ei kohta enää ole.

Täytyy siis vähän pinnistellä. On muitakin asioita, joita ei enää ole. Onneksi tiedän, että Punavuorenkatu oli yksi niistä kaduista, joita käytettiin pulkkamäkenä silloin, kun Rööperi oli vielä puutaloista koostunut kaupunginosa.

Pieni surffailu tuottaa myös tiedon, että osoitteessa vaikutti Amanda Smedman -niminen valokuvaaja vuonna 1918 – siis ilmeisesti paikalla sijainneessa puutalossa. Smedman sai maistraatilta tuolloin luvan myydä valokuvia Vanhan kirkon hautausmaalta ja Helsingin vuoden 1918 voitonparaatista. Muuta Smedmanista ei selviäkään, joten jonain päivänä pitäisi tehdä retki Suomen valokuvataiteen museoon ja katsoa heidän kokoelmatietojaan. Tiedä vaikka Amanda olisi kuvannut studionsa ohi laskettelevia lapsiakin!

Toisinaan kaupungilla havahtuu siihen, että kivijalassa on omituinen toimisto, jonka toimenkuva ei ikkunan kautta oikein välity, eivätkä toimijoiden nimetkään aina kerro mitään. Ikkunarekvisiittakin saattaa olla aika omituista. Siinä sitä on pähkäiltävää:

Ja olihan punatiilisen julkisivun seassa vähän rappaustakin, tosin likaisen ja kuluneen tuntuista:

Mutta kyllä sitä monenlaista mielenliikehdintää tapahtuu. Luulen, että käyttämäni metodi alkaa jo osoittaa toimivuutensa. Punavuorenkatu 20 sai minut katselemaan voitonparaatia YLE:n Elävästä arkistosta. Ja tuon mystisen toimiston Che Guevara muistutti minua siitä ajasta, kun ostin oman Ernesto-julisteeni Kirjavintistä, jota sitäkään ei enää ole. Muistan senkin, kuinka porvarillista äitiäni harmitti.

Siunattu Punavuorenkatu 20! Taidanpa lähteä ihan oikeasti Suomen valokuvataiteen museoon.

Ja pitihän sekin selvittää, mikä ja missä on Mellilä. Nytpä tiedän senkin.

Talot no 20: Fredrikinkatu 20

2009-02-01T08:31:00.000+01:00

Punavuoressa on kaikkineen seitsemän taloa, joiden numero on 20 – tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin viisi, sillä kahdessa numeroita on yhdistetty rakennuskannan muutosten myötä: Iso Roobertinkatu 20–22 ja Uudenmaankatu 16–22.

Ja miksi kuljeskelijan tulisi käydä tarkastelemassa juuri taloja no 20? Ei mistään erityisestä syystä. Suurin osa ympäristön havainnoinnin tuottamista mentaalisista reaktioista syntyy täysin sattumalta, ja sille sattumalle lienee vain syytä antaa silloin tällöin mahdollisuus. Tähän voi kokeilla erilaisia arkirutiineista poikkeavia menetelmiä. Vaikkapa etsiä jonkun alueen talot no 20. Tai sitten 13...

Fredrikinkatu 20:ssa sijaitsee arkkitehti Albert Nybergin piirtämä massiivinen jugend-tyylinen asuin- ja liikerakennus, joka valmistui vuonna 1903. En tiedä Nybergistä mitään, eikä netin avullakaan kovin paljoa selvinnyt. Tämän selvitettyäni keksinkin jo uuden idean: mitä jos retkeilisi muillakin Nybergin piirtämillä rakennuksilla? Niitä ovat muun muassa Hietaniemen hautausmaan uusi siunauskappeli (1933), Kokos Oy:n saippuatehdas (1912) eli nykyinen Teatterikorkeakoulu ja Tehtaankadun koulu (1908). Aika merkittäviä kulttuurihistoriallisia paikkoja siis. Onpa Punavuoressakin vielä kaksi muutakin Nybergin suunnittelemaa asuinrakennusta.

Olen usein katsellut kivijalassa sijaitsevaa naisten alusasuliike Sabrinaa – ja nykymaailmassa kun eletään, miettinyt samalla sitä, olisiko katseessani jotain sovinistista tai seksististä. Luulenpa melkein, että ei. Verrattuna nykyisiin isoihin ulkomainoksiin on näissä näyteikkunoissa jotain viehättävän vanhanaikaista – kuin katselisi vanhaa Anttilan postimyyntikuvastoa, jota nuoruudessa kai käytettiin jonkinlaisena pehmopornona. Olen myös mietiskellyt sitä, kuinka monta tällaista ikkunaa Helsingissä nykyään on. Siinäkin olisi hyvä kuljeskelun – ja myös dokumentoinnin – aihe. Ja entä sitten ne kaikki leninkiliikkeet...

Olen viime vuosina jostain syystä ollut kiinnostunut myös talojen rappauksista. Fredrikinkatu 20 on roiskerapattu melko hurjalla vihreällä, mutta kiinnostava on myös alaosa: siinä on käytetty ns. terastirappausta eli jalorappausta.

Terastirappaus on erittäin kestävä sementtipitoinen pintarappaus, jossa on käytetty mukana erilaisia mineraaleja, kivimurskaa ja myös lasia antamaan pinnalle väriä ja vaihtelua. Usein pinta hakataan rappauksen jäkeen niin, että irtoaines jää hyvin näkyviin. Olisiko rappauksissakin yksi kuljeskelumetodin perusta?

Kaupungilla liikkuessa tapahtuu toisinaan niin, että nähty rakennus herättää joitain aivan erityisiä muistoja. Tuolla olin kerran erään ravintolaillan jatkoilla melko jurrissa... Tuolla asui aikoinaan eräs ystäväni, joka on jo kuollut...

Fredrikinkatu 20 herättää minussa erään epämiellyttävän muiston, josta en halua puhua julkisesti.

Päätin projektia aloittaessani, että kuvaan taloista aina numeron, jonkun toiminnallisen sisällön ja rappauksen lisäksi aina joitain visuaalisesti pysäyttäviä kohtia. Ehkä juuri tuo epämiellyttävä muisto sai minut katsomaan myös talon eteen kadulle. Tämä tuo esiin myös ajan ulottuvuuden kuljeskeluun: jotkut asiat muuttuvat hitaasti, joitain asioita ei ehkä enää seuraavana päivä ole...