Jostain syystä halusin yhtäkkiä käydä isoisäni haudalla. En normaalisti ole lainkaan niitä ihmisiä, joilla on ylipäänsä tapana käydä toisten haudoilla – en käy edes jo kuolemaan ehtineiden ystävieni haudoilla.
Isoisäni kuoli Helsingin suurpommituksissa vuonna 1944, kun hän jäi typeryyksissään kolmen vanhimman pojan kanssa katsomaan visuaalisesti ilmeisen vaikuttavia pommituksia. Siinä meni sitten yksi setänikin. Mummi ja kolme nuorinta lasta – isäni niiden joukossa – lähetettiin sentään pommisuojaan. Minun onnekseni kai.
Kaikki tämä tuli sattumalta mieleeni, mutta sitten muistin, että jokunen vuosi sittenhän minä jo yritin käydä siellä haudalla, eikä sitä edes enää ollut. Pommituksen uhrit saivat kaupungilta haudan, mutta sen ylläpitosopimus lakkasi aikoinaan, ja kaikkien nimet hakattiin yhteiseen kivimuistomerkkiin. Isoisälleni kävi niin, että hänen sijaansa hakattiin vahingossa tuon pommituksessa kuolleen setäni nimi, vaikka tällä olikin jo oma paikkansa Hietaniemen sankarihautausmaalla. Hän oli nimittäin lomalla oleva sotilas. Näin siis isoisälläni ei ole hautaa lainkaan.
No sehän rupesi jotenkin pistämään vihaksi. Halusin päästä isoisäni kanssa rituaaliseen yhteyteen. Niinpä päätin tehdä asialle jotain. Otin raitiovaunun, ja tuorein linja 9 kuljetti minut Alppilaan suoraan sen talon eteen, jonka paikalla sijainneessa pommin alle jääneessä puutalossa isoisäni ja mummini hellahuone aikoinaan oli.
Haudalla yleensä hiljennytään, ja jotkut varmaan yrittävät saada jonkinlaisen yhteyden vainajan kanssa. No eihän Aleksis Kiven kadulla sijaitsevan kerrostalon edessä noin vain hiljennytä. Jotain rituaalista piti kuitenkin keksiä, ja niinpä päätin ainakin dokumentoida digikameralla talon graffitit ja tarrat. Onneksi kyseessä on tosi iso talo – peräti seitsemän rappua –, niin oli edes vähän tekemistä. Graffiteja ei ollut lainkaan, mutta tarroja oli kahdeksan. Neljässä tarrassa oli kuva ja kahdessa teksti. Kuvista kolme oli jo tutuksi tulleen, myös Punavuoressa liikkuvan tarrataiteilijan käsialaa. Oli hauska nähdä vanha tuttu tekijä, jonka ilmeikkäät ihmisfiguurit ovat ihan oikeasti aika hauskoja piristeitä rännien kyljessä.
Teksteistä toinen oli ”Ratface”. Kyseessä lienee muutaman vuoden ikäinen hardcorepunk-bändi, jonka tuotantoa sitten kuuntelin illemmalla internetissä MySpacen kautta.
En oikein tiedä, muodostuuko tässä mielekästä yhteyttä, mutta oli se jotenkin aika metkaa muistella isoisäänsä kotimaista bilepunkkia kuunnellen. Kyllä minä nimittäin ihan oikeasti isoisää muistelin koko päivän. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että minähän en ole tavannut koko miestä koskaan. Kaikki on vain kuulopuhetta ja muutamia valokuvia.
Toinen tarrateksteistä oli sitten herkkä. Siinä luki oikein huutomerkin kanssa: ”Kuuntele itseäsi!” Tuli sellainen olo, että joku angstinen öinen kulkija on ollut olemassaolonsa peruskysymysten äärellä. Minulla oli kuitenkin vähän hilpeä olo, joten päätin kuunnella raadollisia pyyteitä. Mieleni teki mieli nimittäin olutta, ja niinpä menin talon nurkalla sijaitsevaan ravintolaan. Se näkyi vaihtaneen nimeä. Vielä viime vuonna se oli Kultainen Kulaus, nyt se oli nimeltään Paja. Mutta kun myöhemmin juttelin päivästäni ystäväni Hanskin kanssa, hän kertoi sen 1960-luvulla olleen Kipakka. Kultainen Kulaus oli vähän pahamaineinen paikka, mutta Kipakka se kuulemma vasta varsinainen alan mesta oli. Siellä se isoisänikin olisi varmaan istunut, jos olisi Alppilassa elämäänsä saanut jatkaa. Sen verran alan mies se oli.
Päätinkin isoisäni kunniaksi ryhtyä tallentamaan tätä vähän toisenlaista helsinkiläistä klasikkoravintolaperinnettä – näistä ravintoloista kun ei ole paljon kirjoja kirjoitettu. Ja jos haudalle tekee mieli, tiedän nyt mitä tehdä. Yhteys löytyy ja jopa kasvaa eri suuntiin.