tiistai 4. toukokuuta 2010

Surullisten polkupyörien kaupunki / Onnellisten polkupyörien kaupunki

Eräs polkupyörä sai minut viime vuoden kevättalvella uuden harrastuksen pariin. Päätin ryhtyä keräämään valokuvaamalla surullisia polkupyöriä. Ajattelin myöhemmin vaikka pitää valokuvanäytelyn Surullisten polkupyörien kaupunki. Tässä tuo ensimmäinen surullinen polkupyöräni:


En minä sitten kuitenkaan jaksanut olla kovin aktiivinen. Muutaman satunnaisen kuvan otin. Esimerkkinä vaikkapa tällainen:


Tänä talvena innostuin lumentulon aikoihin hetkeksi uudestaan. Polkupyöriäkin näköjään unohdetaan hankeen:


Mutta sitten harrastus taas lopahti. Surullisten polkupyörien kerääminen loppui kuitenkin lopullisesti vasta kun tajusin, että on olemassa onnellisiakin polkupyöriä – siis niidenkin lisäksi, joilla ajetaan ja joita huolletaan. Tämä vanhuspari on selvästi löytänyt toisissaan sen oikean. Ne ovat liittyneet toisiinsa yhteisellä hempeällä vaaleanpunaisella lukolla, eikä ruoste tai satunnaiset puuttuvat penkit elämänmenoa haittaa. Mikä rauha ja kiintymys:

lauantai 1. toukokuuta 2010

Vappukävely salaperäisessä metsässä

"Kyllä me taidamme elää vaarallisia aikoja", ajatteli mies, mutta ei kuitenkaan lähtenyt vappumarssille. Sen sijaan hän makaili sängyllä, luki kirjaa nimeltä Estetiikan klassikot ja kävi kotinsa lähellä sijaitsevan vesitornin kukkulalla pienellä luontokävelyretkellä. Siinä ei tietenkään olllut mitään kummaa, että eräälle penkille oli unohtunut tutti,


mutta kuka ja miksi unohtaa penkille kokonaisen ison nipun vaatteita ja muuta ihan puhtaalta vaikuttavaa kangastavaraa:


Pieni metsäinen kukkula oli muutenkin vaikuttanut aina aika kummalliselta. Oman tunnelmansa oli luonut tietenkin paikkaa varjostava jättimäiseltä tuntuva vesitorni:


Mutta kyllä kukkulan luontokin oli aika kummallinen. Se oli täynnä jo täysin keloontuneita tai sitten par'aikaa keloontuvia puita, jotka toivat alueelle alituisen kuoleman tunnelman:


Kukulalla oli liikkunut myös outoja ihmisiä, jotka olivat rakentaneet sinne majoja muistuttavia rakennelmia, mutta ei syvennyksen ylle rakennettu pieni ja harva katto pystyisi pitämään sen paremmin tuulta kuin sadettakaan:


Jos eräässä kolossa asui Yhdysvaltain ystäviä, niin toisessa oli sitten kai natsien koti:


Ja joku oli varmaan ajatellut rakentaa kamiinan, jossa olisi jättimäinen peltiputken pala savupiippuna:


Ja oli siellä jääkaappikin. Pieni kolo, jossa oli ovi ja oven takana kolme tyhjää säilyketölkkiä:


Kukkulalla oli rajansa:


Mutta kaikki rajathan ovat ylitettävisä. Maan sisäänkin voi toisinaan mennä, jos on tarpeksi iso jakoavain:


Ajatus maanalaisesta elämästä alkoi kuitenkin ahdistaa miestä, ja hän päätti kiivetä kukkulan huipulle. Sieltä hän katseli rakastamaansa kaupunkia, mutta tunsi samalla olevansa kuin huikaisevan kansallismaiseman äärellä:


Niin hän tunsi itsensä hetken aikaa Caspar David Friedrichiksi, ajatteli 'ylevän' nimellä tunnettua esteettistä kategoriaa, rauhouttui ja palasi sänkyynsä lukemaan Estetiikan klassikoita. Kukkula ei sittenkään ollut Pet Semataryn maisema, vaikka hetken aikaa oli siltä tuntunutkin.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Oikeassa valossa


Jouduin taannoin käymään illansuussa työasioissa Nurmijärvellä. Itse asiassa olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni Nurmijärven keskustaan. Siksi ajattelinkin lähteä vähän aikaisemmin, että ehtisin nähdä Nurmijärveä ja muun muassa keskustan julkista taidetta. Mutta enhän minä umpikaupunkilaisena tajunut, että vuoden pimein aika jatkui edelleen, eikä myöhään iltapäivällä ollut enää juurikaan valoa. Ensin olin pettynyt, mutta sitten ajauduin kuitenkin aivan uusiin ajatuksiin.
Voiko julkisella veistoksella olla katsojan kannalta optimaalinen vuorokaudenaika tai vuodenaika? Millä se olisi perusteltavissa, koska nehän ovat siellä joka säällä ja kaikkina aikoina, ja sellaisina niitä myös koetaan. Miksi veistokset kuitenkin kuvataan yleensä kesällä ja päivänvalossa? Millä tavalla ja miksi ihmeessä kesä ja päivänvalo ovat enemmän totta? Itse asiassa Wäinö Aaltosen (19894–1966) lankomiehen Aukusti Veuron (1986–1954) Aleksis Kivi (pystytetty 1934, siirretty nykyiselle paikalleen vuona 2000) näytti pakkasillan lumisateessa kaikessa yksinäisyydessään ja siinä "näkymättömydessä", jonka julkinen veistos väistämättä aina saavuttaa ihmisten arjessa, aika kauniilta ja runolliselta:


Sama runollisuus koski vielä lähempänä kirjastoa ollutta Toivo Jaatisen (s. 1926) pronssiveistosta Seitsemän veljeksen tie (1984):



Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä kävelin vielä Veuron veistoksen ohi. Kauempaa se näytti vielä kauniimmalta ja runollisemmalta:


Kannattaisiko taiteenharrastajan siis yrittää tietoisesti tarkastella julkista taidetta vähän epäortodoksisemmissa olosuhteissa eikä aina yrittää etsiä jotain omituista optimaalista tilannetta, jota ei siis taida ollakaan? Näin luulen.

Kun rakkaus alkaa



Olen muutaman vuoden ajan harrastanut katutaiteen dokumentoimista niin, että se on käynyt jo miltei automaattiseksi toiminnoksi. Taskussani on kaupungilla liikkuessani nykyään koko ajan pieni digikamera, ja silmäni on jo oppinut ilmeisen tiedostamattomasti ja myös pakottomasti hakeutumaan koko ajan oikeisiin paikkoihin – ränneihin, liikennemerkkien taustoihin jne. Kuvia on useita satoja. Jos minulta olisi vähän aikaa sitten kystytty, että miten kaikki alkoi, en olisi todennäköisesti muistanut. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että jouduin muista syistä käymään läpi kuva-arkistoani. Kun näin erään kuvan, muistin samalla, että juuri tuostahan kaikki alkoi. Ja päivämäärähän on tietysti säilynyt tiedostossa. 30.6.2007 olin käymässä Tallinnan raviradalla, kun portilla ollut omituinen teksti kiinnitti huomioni: "I want to become a stencil artist."
 

Ja eiköhän tarina jatkunut vielä elokuussa, kun joku oli ollut taiteilijaksi haluavan tyypin kanssa eri mieltä. Nyt myöhemmin kyllä tajuan, että molemmat tekstithän saattavat toki olla saman tekijän sapluunasta (stencil) lähtöisin, koska näinhän teoksesta – tavallaan siis sen sanomasta – tulee kiinnostavampi. Ihan sama joka tapauksessa, koska duuni on kuitenkin aika hieno. Tästä minun harrastukseni sitä paitsi alkoi. Tätä ennen en edes tiennyt, että oli olemassa jotain sellaista kuin sapluunataide eli stencil art. Nyt minulla on hyllyssäni jo useita kirjoja aiheesta, ja tunnistan alan suuria mestareita kuten Banksy tai Blek le Rat, ja olen löytänyt tieni tosi hienoille sivustoille kuten Stencylvania. Olihan hauskaa löytää tuo unohtamani kuva uudestaan!  

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Neuvostovirolaisen kahdeksankulmaisen tyyppikioskin kiehtova maailma



Neuvostoliittolaisille tyyppitaloille on tapana hieman naureskella. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tyyppitalo sinänsä ei ole pelkästään sosialistisen maailman ilmiö. Suomessakin tehtiin erilaisia tyyppitaloja 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti, muun muassa niitä ns. rintamamiestaloja. Yllä olevassa kuvassa on esimerkki Tallinnan Pelgurannaan 1960-luvun alussa rakennetuista silikaattitiilisistä tyyppitaloista suunnittelutoimisto Eesti Projektin mallia '1-317', joka kansan suussa tunnetaan nimellä hruštšovka (ven. хрущёвка). Tällä nimityksellä tunnetaan ne 3–5-kerroksiset elementti- tai tiilitalot, joita ympäri Neuvostolittoa rakennettiin Nikita Hruštšovin (1894–1971) ollessa kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliton tosiasiallinen johtaja vuosina 1953–64. Virossa suurin osa tämän ajan tyyppitaloista näyttää olevan "vain" nelikerroksisia tiilitaloja – viisikerroksisuus johtuu siitä, että viisi asuinkerrosta oli hissittömyyden maksimi. 
Vastarakennettunahan millään talolla ei vielä ole mitään luonnetta. Kiinnostavaksi talo tuleekin vasta ajan myötä. Kun takana on tarpeeksi historiaa, elettyä ja koettua elämää, alkaa taloillakin olla oma luonteensa. Tätähän normaalin asuintalon ollessa kyseessä satunnainen matkailija voi vain arvailla. Alla oleva '1-317' on sekin Pelgurannasta. Olen seissyt talon edessä Sõle-kadulla useampaankin kertaan. Sitä on kiva katsella, mutta eihän minulla ole aavistustakaan juuri tämän talon luonteesta ja historiasta. Pitäisi ehkä istua lähistön baarissa ja tutustua johonkin mieheen, joka sattumalta siellä asuu. Näinkin voi toki joskus tapahtua. Pitää vain odotella. Ja voi sitä itsekin toimillaan avittaa.


Olen alkanut hiljalleen tutkailla erilaisia tyyppirakennuksia, joita neuvostoaika Tallinnaan mukanaan toi. Tällaisia ovat asuintalojen lisäksi muun muassa monet koulut, lastentarhat ja esimerkiksi muutamat elokuvateatterit. Viitisen vuotta sitten huomasin ensimmäistä kertaa myös tyyppikioskien olemassaolon. Luulenpa, että tähän on tarvittu useampien kioskien hieman tiedostamaton näkeminen, kunnes niiden tunnistettava muoto on jonain satunnaisena hetkenä herättänyt kiinnostuksen. Ensimmäinen tietoisesti näkemäni kahdeksannurkkainen tyyppikioski sijaitsee Tallinnan Mustamäen kaupunginosassa: 


Tämä pieni kioski toimi kukkakioskina silloin, kun näin sen viitisen vuotta sitten. Kuvaushetkellä se oli kuitenkin kiinni. Sittemmin olen unohtanut sen, ja nyt onkin tarkoituksena matkustaa lähiaikoina Tallinnaan katsomaan sitä, että onko se ylipäänsä enää olemassa. En edes ihan tarkkaan muista sitä katua, minkä varressa se sijaitsi. Trollikkareitin varrella se kuitenkin oli.
Romanttisuus liittyy usein katoamiseen. Minulle tämä kuva onkin siksi haikean romanttinen. Kuva on nimittäin mustavalkoinen siksi, että alkuperäinen on tietokoneeni kovalevyn hajottua hävinnyt taivaan tuuliin. Jouduin reproamaan oman kuvani mustavalkoisena kirjan sivuilta. On tapahtumassa jotain sympaattistakin.
Sympaattista oli myös nähdä ensimmäinen uusi kioski sen jälkeen, kun niiden olemassaolosta oli ylipäänsä tullut tietoiseksi:


Se tapahtui Tallinnan lähellä, alle 30 kilometriä länteen Keilan pikkukaupungissa, jossa rautatieasemalla sijainnut kioski toimii vielä ihan alkuperäisessä käytössäänkin. Ostin sieltä elokuussa 2009 kaalipiirakan ja limsapullon. Kun aloin kuvata kioskia, sen myyjä selvästikin hermostui ja soitti ilmeisesti omistajalle. Menin heti sanomaan olevani vain "arhitektuurturist", ja sitten tulimmekin ihan hyvin juttuun. Sittemmin olen käynyt kioskilla jo toistamiseenkin. Nyt se onkin jo kuin vanha tuttu:


Jonain päivänä aion ottaa vielä yhteyttä Viron arkkitehtuurimuseoon ja selvittää tyyppikioskin vaiheet ja löytää toivottavasti alkuperäiset piirustukset. Kioskista on vaihtelevan koon lisäksi olemassa myös rakenteeltaan erilaisia versioita. Esimerkiksi suljetumpi versio, jota käytetään muun muassa torikojuna. Entisen Neuvostoliiton sukellusvenetukikohdan Paldiskin torilla kesällä 2009 niitä oli kaksi:
  

Toinen oli kuvaushetkellä ilmeisesti varastokäytössä, mutta toisessa, joka oli aika rajun näköisesti päällystetty kokonaan pellillä, oli myös myyntitoimintaa:


Ajat muuttuvat. Tehdas, jossa valmistettin aikoinaan kaapeleita, saattaa muuttua taiteilijoiden työhuoneiksi ja museoiksi. Näin voi käydä myös kahdeksankulmaiselle tyyppikioskille. Kun uskaltauduin Tallinnan itäpuolella sijaitsevaan yksityiseen sotamuseoon (Eesti Vabadusvõitluse muuseumRaen kunnassa Lagedissa, yllätti minut kauniissa jokivarren luonnossa varsin kummallinen näky. Siellä ne olivat, panssarivaunu ja kahdeksankulmainen tyyppikioski, sulassa sovussa:


Kioskista oli tehty omituinen luokkahuonetta muistuttava näyttelyinstallaatio:



Kioskeja voi myös näköjään yhdistellä. Alla oleva hurjan näköinen – myös hurjan värinen naapuritalon mukaan sävytetty – tuplakioski (ympärivuorokautinen kioski ja snagari sekä kukkakauppa ja suutari) on ihan Tallinnan linja-autoaseman vieressä:


Ja sitten törmäsin todelliseen mysteeriin. Raasikun Arukülassa löysin tosi kummallisen kahdeksankulmaiseen kioskin. Olen mielessäni kuvitellut, että kyseessä on tuunattu kioski, jossa perusmalli on korotettu harjakattoiseksi ikään kuin kansallisromanttisessa hengessä. En ole tästä lainkaan varma, mutta ajatus tuntuu hauskalta. Voihan toki olla, että tämä kummajainen on ihan tehdasvalmisteinenkin:


Lagedista löysin myös kioskin, joka sai minut katselemaan niitä ihan uusin silmin. Jostain syystä vasta juuri tämä varastoparakkina pienen kylätien varrella sijainnut kioski sai minut tajuamaan, että ehkä joskus voisin mennä tällaiseen paikkaan, koputtaa ovelle ja kysyä isännältä, että mitäköhän kioski mahtaisi maksaa, jos tulisin ja hakisin sen kuorma-autolla pois. Sitä en kyllä vielä uskalla ajatella, mitä isäni ja äitini sanoisivat, kun yrittäisin tuoda heidän kesämökilleen oman kahdeksankulmaisen pikkumökkini miljöötä kaunistamaan:

 

Olen viime aikoina ollut sairauksistani johtuen mielialoiltani melko ailahteleva ja myös masennukseen taipuvainen, väliin jopa vähän romanttisen suisidaalinenkin. Päätin kuitenkin vähän aikaa sitten, että en halua kuolla ennen kuin olen nähnyt jokaikisen Viron kahdeksankulmaisen tyyppikioskin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon niitä on ja missä ne kaikki sijaitsevat.

(Perustuu esitelmään, joka pidettiin Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen maantieteen koulukunnan 2. maailmankonferenssissa 'Ulkona kartalta' Suomenlinnan Susisaaressa 27.–28.2.2010.)