maanantai 1. maaliskuuta 2010

Oikeassa valossa


Jouduin taannoin käymään illansuussa työasioissa Nurmijärvellä. Itse asiassa olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni Nurmijärven keskustaan. Siksi ajattelinkin lähteä vähän aikaisemmin, että ehtisin nähdä Nurmijärveä ja muun muassa keskustan julkista taidetta. Mutta enhän minä umpikaupunkilaisena tajunut, että vuoden pimein aika jatkui edelleen, eikä myöhään iltapäivällä ollut enää juurikaan valoa. Ensin olin pettynyt, mutta sitten ajauduin kuitenkin aivan uusiin ajatuksiin.
Voiko julkisella veistoksella olla katsojan kannalta optimaalinen vuorokaudenaika tai vuodenaika? Millä se olisi perusteltavissa, koska nehän ovat siellä joka säällä ja kaikkina aikoina, ja sellaisina niitä myös koetaan. Miksi veistokset kuitenkin kuvataan yleensä kesällä ja päivänvalossa? Millä tavalla ja miksi ihmeessä kesä ja päivänvalo ovat enemmän totta? Itse asiassa Wäinö Aaltosen (19894–1966) lankomiehen Aukusti Veuron (1986–1954) Aleksis Kivi (pystytetty 1934, siirretty nykyiselle paikalleen vuona 2000) näytti pakkasillan lumisateessa kaikessa yksinäisyydessään ja siinä "näkymättömydessä", jonka julkinen veistos väistämättä aina saavuttaa ihmisten arjessa, aika kauniilta ja runolliselta:


Sama runollisuus koski vielä lähempänä kirjastoa ollutta Toivo Jaatisen (s. 1926) pronssiveistosta Seitsemän veljeksen tie (1984):



Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä kävelin vielä Veuron veistoksen ohi. Kauempaa se näytti vielä kauniimmalta ja runollisemmalta:


Kannattaisiko taiteenharrastajan siis yrittää tietoisesti tarkastella julkista taidetta vähän epäortodoksisemmissa olosuhteissa eikä aina yrittää etsiä jotain omituista optimaalista tilannetta, jota ei siis taida ollakaan? Näin luulen.

Kun rakkaus alkaa



Olen muutaman vuoden ajan harrastanut katutaiteen dokumentoimista niin, että se on käynyt jo miltei automaattiseksi toiminnoksi. Taskussani on kaupungilla liikkuessani nykyään koko ajan pieni digikamera, ja silmäni on jo oppinut ilmeisen tiedostamattomasti ja myös pakottomasti hakeutumaan koko ajan oikeisiin paikkoihin – ränneihin, liikennemerkkien taustoihin jne. Kuvia on useita satoja. Jos minulta olisi vähän aikaa sitten kystytty, että miten kaikki alkoi, en olisi todennäköisesti muistanut. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että jouduin muista syistä käymään läpi kuva-arkistoani. Kun näin erään kuvan, muistin samalla, että juuri tuostahan kaikki alkoi. Ja päivämäärähän on tietysti säilynyt tiedostossa. 30.6.2007 olin käymässä Tallinnan raviradalla, kun portilla ollut omituinen teksti kiinnitti huomioni: "I want to become a stencil artist."
 

Ja eiköhän tarina jatkunut vielä elokuussa, kun joku oli ollut taiteilijaksi haluavan tyypin kanssa eri mieltä. Nyt myöhemmin kyllä tajuan, että molemmat tekstithän saattavat toki olla saman tekijän sapluunasta (stencil) lähtöisin, koska näinhän teoksesta – tavallaan siis sen sanomasta – tulee kiinnostavampi. Ihan sama joka tapauksessa, koska duuni on kuitenkin aika hieno. Tästä minun harrastukseni sitä paitsi alkoi. Tätä ennen en edes tiennyt, että oli olemassa jotain sellaista kuin sapluunataide eli stencil art. Nyt minulla on hyllyssäni jo useita kirjoja aiheesta, ja tunnistan alan suuria mestareita kuten Banksy tai Blek le Rat, ja olen löytänyt tieni tosi hienoille sivustoille kuten Stencylvania. Olihan hauskaa löytää tuo unohtamani kuva uudestaan!