Veikkaanpa, että kyse on pikemminkin kontekstista kuin sisällöstä. Helsingin empirekeskustan arvostaminen osoittaa jonkin tahon määrittelemänä hyvää makua. Stalinistisen arkkitehtuurin (osapuilleen 1933–55) arvostaminen ei osoita minkään tahon määrittelemänä hyvää makua. Tai enhän minä Vladimir Putinin arkkitehtuurimakua oikeastaan tiedä.
Tätä kaikkea mietin, kun matkustin jo toistamiseen itävirolaiseen Sillamäen kaupunkiin, joka neuvostoaikana oli tavallisilta kansalaisilta suljettu sotateollisuuskaupunki. Vierailijan kokemaa tunnetta näiden kulissien keskellä on vaikea eritellä:
Ovathan tällaiset talot toki ihan oikeasti korneja. Mutta miksi? En oikein osaa vastata.
Mutta yhtä asiaa ei koskaan saa unohtaa. Kyse on aina myös ihmisistä. Kauppahallin ulkopuolella ostin vielä toripöydältä sen ainoan retiisinipun erittäin sympaattiselta mieheltä. Nämä ihmiset ovat asuneet näissä taloissa, osa asuu vieläkin.
Kun oikeasti kohtaa ihmisen, asettuvat arkkitehtuurin tyyliseikkoihin liittyvät taideteoreettiset seikat myös vähän laajempaan kontekstiin. Vasta sitten voi alkaa opetella asioita. Kuten Dmitri Shostakovits totesi kiistellyissä muistelmissaan: "Kaiken kaikkiaan ei tarvitse olla runoilija. Mutta kansalainen täytyy olla." En minä oikein tiedä sitäkään, mihin tämä nyt liittyy. Se nyt vain tuntui tärkeältä.
Siirryn kuuntelemaan Shostakovitshin kuuluisaa valssia, joka on sävelletty Stalinin kuoleman jälkeen ja on mielestäni varsin hieno. Älkää kysykö miksi.
PS. Ja korostettakoon, että en ostanut retiisejä hyväntekeväisyyssyistä vaan siksi, että ne ovat minulle herkkua.
