sunnuntai 23. elokuuta 2009

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto kahden vieraan miehen haudasta

Mies ei saanut unta. Miettiessään Paldiskiin haudattua Vasilia, hän muisti toisenkin hautausmaan. Hänen mieleensä tuli hetki Vasalemman kunnan Ämarin kauppalassa täysin merkitsemättömänä metsästä löytämällään läheisen sotilaslentokentän vanhalla neuvostoaikaisella hautausmaalla. Siellä hän oli ihaillut kahden lento-onnettomuudessa tuhoutuneen lentäjäsankarin, Vjatseslavin ja Andrein hautaa. Sellaista ilmestystä hän ei olisi keskeltä metsää odottanut löytävänsä. Koko hautausmaakin vaikutti melko hylätyltä.
Muisto tuosta hetkestäkin oli niin omituinen, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä siitä tulisi ajatella. Niinpä hän nukahti. Toki jokailtaisella nukahtamislääkkeelläkin oli epäilemättä oma osuutensa unentulon helppouteen. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto vieraan miehen haudasta

Mies sai Vladimir Majakovskin elämäkerran luettua loppuun. Häntä vähän nauratti se, että miltei kaikissa valokuvissa Majakovskilla oli sätkä suussaan. Samalla hän muisti sen, miten oli Viron Paldiskissa, entisessä ydinsukellusvenetukikohdassa, käynyt joskus elokuun alussa vierailulla hautausmaalla ja viettänyt hetken erään Vasilin haudalla. Kyllä Vasili pani vielä Vladimiria paremmaksi! Hänestä oli jäänyt jopa hautakiveen kuva sätkä suussaan.
Mies oli vähän haikea, sillä hän oli itse lopettanut terveyssyistä tupakoinnin puolta vuotta aikaisemmin. Se oli ollut tavallaan helppoa, mutta jokin hänen mieltään silti kaihersi. Hän sanoikin vielä useasti tuttavilleen olevansa silti habitukseltaan tupakoija.
Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Näin hän kysyi mielessään Vasililta mennessään nukkumaan ja yrittäessään miettiä jotain muuta kuin erilaisia mielihalujaan, joita oli niin monin tavoin kahlittava.  

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 7: Konteksti

Mies oli luullut, että hänen normaalisti käyttämänsä pukuhuoneen kaappi oli jonkin siivousoperaation takia väliaikaisesti poissa käytössä. Mutta kun aluetta rajaava naru oli seuraavanakin päivänä käytössä, hän tulkitsi sesongin lopun ja kävijöiden vähenemisen tuottaneen sen, että vastaavasti vähenevää siivouksen tarvetta tehtäisiin helpommaksi pienentämällä aluetta. Hän jäi kylläkin asiasta epätietoiseksi, mutta katsoi ettei sen perään ehkä kannattaisi lähteä henkilökunnalta kyselemään. Nehän vain ihmettelisivät sitä, että miksi joku asiakas olisi kiinnostunut niin oudosta asiasta. Niinpä hän päätti vain ottaa satunnaisesti jonkun lokeron. Tähän hän päätyi siitä syystä, että ajatus uuden vakiolokeron valinnasta hieman vaivasi häntä. Hän oli nimittäin tullut tietoiseksi siitä, että joku periaate valintaa kuitenkin ohjaisi. 
Mies ajatteli toimia radikaalisti. Ajatus kaapinvalinnan mahdollisesta radikaaliudesta on tietenkin hieman hassu. Näin mies kuitenkin asian koki. Hän muisteli tapaamaansa Krasnojarskissa pitkän uransa tehnyttä taidemaalaria, joka oli muuttanut Suomeen viettämään eläkepäiviään ja alkanut kahdensadan maalaamansa Stalinin muotokuvan jälkeen maalata pelkkiä kukkamaalauksia ja asunnostaan näkyvää lähiön koivumetsää ja koki näin tehdeensä jotain hyvin radikaalia. 
Radikaali on radikaalia vain suhteessa johonkin kontekstiin. Tähän mies oli päätynyt.
Hänen oma elämänsä oli muuttunut aika tasaiseksi. Hän tuli joka aamupäivä uimaan, ui aina saman määrän suurin piirtein samassa ajassa, kuunteli joka päivä samojen kanssauimareiden keskinäisiä juttuja, veti saman määrän leukoja uinnin päätteeksi altaan päädyssä, kävi saunassa ja meni sitten syömään jotain terveellistä lounasta. Näin kaapinvalinnasta tuli tavallaan hänen turhautumisensa välikappale. Silti hän oli tietystä surumielisyydestään huolimatta jotensakin onnellinen, mutta ehkä sitä vain oli vaikea myöntää. Varsinkin kun edeltävien viikkojen keskeisin matkalukeminen oli ollut Vladimir Majakovskin elämäkerta.  


Palattuaan uinnin jälkeen kaapilleen, hän tajusi, ettei valinta kuitenkaan ollut tapahtunut satunnaisesti. Hänen valitsemansa kaapin no. X22 avaimen nilkkaan pujotettava kumilenkki oli muista pyöreänä pysyneistä kumilenkeistä poiketen mennyt lyttyyn. Syytä siihen hän ei keksinyt. Fysiikkaan se varmaan liittyisi.
Hän ei myöskään keksinyt syytä sen vaikutuksesta valintaprosessiin. Olisiko avainlenkin toiseus mahdollisesti selittävä tekijä? Ja miksi?

lauantai 22. elokuuta 2009

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 6: Eka kerta

Kun on ikää jo 52 vuotta ja on asunut kotikaupungissaan yli 30 vuotta, sitä luulee tuntevansa paikat aika hyvin. Mutta harhaahan se on. Tänään esimerkiksi istuin ensimmäistä kertaa elämässäni Varsapuistikossa. Olenhan toki nähnyt puistikon tuhansia kertoja, mutta en ole koskaan mennyt sinne varta vasten istumaan penkille. Tämä on sikälikin omituista, että olen ikään kuin taideihminen, ja puistikossa sijaitsee Emil Cedercreutzin veistos Äidinrakkaus (1927), jonka lukijat valitsivat Helsingin Sanomien äänestyksessä kaupungin rakastetuimmaksi veistokseksi. Toisaalta, en minä ole sitä koskaan kaukaakaan rakastanut.
On myös todettava, että puistikko ei ole sisältä koettuna järin viihtyisä. Se ei juurikaan houkuttele istuskelemaan. Sen verran kuitenkin istuin, että mietin niitä helsinkiläisiä paikkoja, joissa olisin kesän mittaan käynyt ekaa kertaa. Muistin ainakin Itäisen Brahenkadun ja Fleminginkadun välisen osuuden Porvoonkadusta. Joskus alkukesästä sitä kävellessäni tajusin, että en ollut koskaan siellä ollut.
Sitten istuin vielä vähän aikaa ja mietin syötäväksi tarkoitettuja asioita, joita en ole koskaan maistanut. Yksi sellainen oli viherherukka, mutta eipäs ole enää, sillä soin niitä Hakaniemen torilta ostamani rasiallisen Cedercreutzia katsellessani. Maku oli vähän niin kuin mustaherukan, mutta en minä nyt siihenkään mitenkään erityisesti sydäntäni menettänyt.
Niin että kai nämä ekat kerrat olivat vähän niin kuin ekat kerrat yleensäkin.


Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 5: Lukumagiaa

Se tapahtui nopeammin kuin hän oli uskonutkaan. Miltei heti hänen alettuaan epäillä sitä, että hänen päivittäin käyttämänsä pukuhuoneen kaappi saattaisi ehkä olla joskus varattu, kävikin hassusti. Tosin kaappi no. F85 ei ollut varsinaisesti varattu, mutta koko alue oli väliaikaisesti suljettu ilmeisesti siivouksen takia:


Hän oli aina pitänyt itseään arkkirationalistina, joka ei koskaan alentuisi harrastamaan lukumagiaa. Toki hänellä oli aikoinaan ollut oma lottorivinsä, jossa oli erilaisia merkittäviä päivämääriä, mutta siitä oli jo aikaa.
Vaan kuinkas kävikään? Hän oli aamulla tullut normaalia raitiovaunulinjaa 8 korvaavalla bussilinjalla 8X. Niinpä:

Ihmisen muisti on aika kummallinen. Hänen edellisestä lottoamisestaan oli aikaa osapuilleen 25 vuotta, mutta silti hän muisti nuoruutensa rivin edelleenkin ulkoa.
Tässäpä se: 13, 16, 18, 24, 25, 33, 37.
Lukumagiaa tai, hän kuitenkin päätti, ettei missään tapauksessa lottoaisi. 
Tämän päätöksen hän teki lauantaiaamuna eikä ainakaan sinä lauantaina tehnyt lottoriviä.

***

Ei kai se niin kummallista ole, että muistaa omituisia lukuja, hän ajatteli hetken asiaa mietittyään. Muistihan hän 1970-luvun lopulta jopa rynnäkkökiväärinsä numeron: 742796. Kummallista oli se, että lottoriviä miettiessään hän ei muistanut yhdestäkään numerosta sen varsinaista alkuperää. Siitä puutuivat esimerkiksi hänen syntymäpäivänsä numerot 2 ja 20.
Hän lakkasi ajattelemasta asiaa ja meni nukkumaan.

***

Kesken jo unta muistuttavaa horrostilaa hän havahtui hereille. Hänellä oli tapana aina tarinaa kertoessaan väittää, että 742796 oli hänen rynnäkkökiväärinsä numero. Mutta sen ääneen sanoessaan hänellä oli aina myös epäilys, että mahtoiko kyseessä sittenkin olla hänen enonsa puhelinnumero 1970-luvun lopulta. Hän nimittäin asui tuolloin enonsa yläkerrassa ja käytti samaa puhelinta. 
Tarinan periaatteellisen ulottuvuuden kannalta asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä, joten hän laittoi silmänsä kiinni.  
Jäi se kuitenkin vaivaamaan. Pitäisiköhän soittaa enolle? Näin mies ajatteli ennen nukahtamistaan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 4: Teollisuusarkkitehtuuria


Kun lähtee aamulla uimaan ja pitää märkää uimakassiaan mukanaan pitkälle iltapäivään, alkaa pyyhe muhia muovikassissa ikävällä tavalla. Se alkaa siis haista pahalta aivan liian nopeasti. Niinpä ajattelin ryhtyä käyttämään kangaskassia, joka sentään hengittäisi. Löysinkin tarkoitukseen hyvän kassin. Olin ostanut sen Narvasta Kreenholmin manufaktuurin tehtaanmyymälästä (Kauppakeskus Tempo, Tallinna maantee 52) aiemmin alkukesästä. Ostin sen lähinnä sen takia, että halusin jotain Kreenholmin tehtaasta muistuttavaa. Tehdas on hiipuva kangastehdas, jonka omistaa nykyään ruotsalainen Borås wäfveri, enkä usko että he kauaa katselevat huonosti tuottavaa tehdasta. Henkilökuntaa onkin jo alettu vähentää rajusti. Ongelmat alkoivat jo muutamia vuosia sitten. Yksi iso ongelma syntyi epäilystä, että Kreenholm käyttää uzbekistanilaista lapsityövoimalla korjattua pellavaa. Muun muassa 
Marimekko lopetti tuolloin tilaukset Kreenholmilta.
Mutta miksi halusin jotain Kreenholmista muistuttavaa? Koska Kreenholm on yksi Viron merkittävimmistä historiallisista teollisuuslaitoksista. Koska se on kuin kaupunki kaupungissa. Sen vanhat punatiiliset rakennukset ovat tosi komeita ja tuovat mieleen Tampereen. Vain siksi. Silkkaa romantiikkaahan tämä on. Kassia katsoessani minä ajattelen todellisuudessa tätä:

Voi hyvinkin olla, että Kreenholmin kankaat ovat nykyään jotain IKEA-tyyppitä tuotantoa, jonka suunnitelijoilla ei ole enää mitään tekemistä virolaisen kulttuurin kanssa, mutta en tiedä asiaa.


Enkä oikeastaan välitäkään nyt taideteollisuudesta. Minulle on vain tärkeää, että kyseessä on Kreenholmin kassi. Onhan se siis romantiikan lisäksi myös jonkinlaista fetisismiä. Mutta sama se.
On kai kuitenkin aika tyhmää kanniskella märkää kangaskassia pitkin kaupunkia. Mitähän nyt tekisin? 

***

Ja eiköhän minulla ole nyt sukatkin, jotka ovat silkkaa teollisuushistoriaa! En ehkä kehtaa kuitenkaan käyttää niitä, koska ne ovat niin tyhmän näköiset – mieleeni tulee jonkun preussilaisen sotilaan asu. Ostin ne vähän aikaa sitten Haapsalusta, muta niiden kuviointi tulee vanhoista võrumaalaisista ornamenteista. Nämä ovat kuitenkin yhdentekeviä seikkoja. Minulle ne ovat pelkästään Tallinnan teollisuushistoriaa. Ne ovat nimittäin tallinnalaisen tekstiilitehtaan Suvan tuotantoa. Neuvostoaikana tehdas tunnettiin nimellä Punane Koit (= Punainen koitto), aiemmin se oli nimeltään Rauaniit. Arkkitehti Eugen Habermannin piirtämä rakennus (Põhja puiestee 7) on vuodelta 1927. Se on varsin hieno vaikkakin vähän rapistunut. 


Sukkien ornamentiikan sijaan ajattelen siis todellisuudessa aivan jotain muuta: 


Kummallista tämä elämä. 
Myös ihan vakavasti. Jos minä võrumaalaista ornamentiikkaa nähdessäni ajattelen erästä vanhaa tehdasrakennusta Tallinnan aseman lähellä, tulee väistämättä esiin ajatus siitä, että voiko toista ihmistä oikeasti ymmärtää ilman tilaisuutta tolkuttoman pitkiin selityksiin erilaisten asioiden tuottamista nyansseista ja assosiaatioista.
Hmm.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 3: Kunhan jonnekin


Lähdin aamulla uimaan. Käytän normaalisti päivittäin raitiovaunulinjaa 8, mutta tänään raitiovaunu oli joidenkin katutöiden takia korvattu bussilla. Linjan numero oli 8X. Havahduin yhtäkkiä miettimään sitä, että oliko reitti sama kuin ratikalla, ja menin kysymään asiaa kuskilta.
– Mihin tää niinku menee?
– Ihan sama.
Ja minähän purskahdin nauruun. Olipas raju kuski.

Pienen tauon jälkeen:
– Aika omituinen vastaus.
– Ihan sama kuin raitiovaunu kahdeksan, sanoi kuski nyt selkeästi erottuvalla virolaisella aksentilla ja selvästikin hieman loukkaantuneena, koska ei ollut ymmärtänyt huvittumiseni syytä.
Minua ehti jo vähän hävettääkin, mutta en viitsinyt pahentaa tilannetta selittelemällä asiaa vaan menin paikalleni. 

perjantai 21. elokuuta 2009

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 2: Taiteiden yön Bajamajat

En ole koskaan voinut sietää Taiteiden yötä. Aina sen koittaessa yritän pysytellä pois keskustasta. Nyt jouduin kuitenkin kävelemään vielä yhdeksän aikoihin illalla keskustan läpi.
(No okei, tiedänhän minä, että taiteiden yön inhoaminen kuuluu tiettyyn kuvioon. Mutta siltikin: En ole koskaan voinut sietä Taiteiden yötä.)
Nyt rupesi kuitenkin jopa naurattamaan. Bajamajojen, tuon festariklassikon, muodostamat rivistöt olivat jotenkin koomisen näköisiä Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Helsingin tuomiokirkon kupeessa. 
Piti oikein ryhtyä selvittelemään Bajamajan historiaa, mutta keskenhän se jäi, kun ajauduin Käymäläseura Huussin kotisivuille. Nukkumaankin täytyy mennä.
Mutta tiesittekö, että Tampereen teknillisellä yliopistolla on juuri pidetty Kolmas kansainvälinen kuivakäymäläkonferenssi?
Ai ette? No, en minäkään ennen tätä päivää.


Ja että vielä Hallituskatu! Ikuiseksi ajateltua arkkitehtuuria ja todella väliaikaista arkkitehtuuria. Kai Bajamajakin on arkkitehtuuria? Vaikka se ei olisikaan poliittinen tai kulttuurinen symboli tai taidetta. Vaan taitaa se ehkä kuitenkin olla jo jonkinlainen kulttuurinen symboli. Niinku festariklassikona.


Kerran tai pari olen käynyt kusella sellaisessa. Sitä en muista, mitä meillä oli ennen Bajamajoja. Kävin Roskildessakin kerran, osapuilleen vuonna 1981. Siitä muistan harvinaisen vähän. Vessassa käymistä en lainkaan. Sääli.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 1: Kaappi no. F85

Mies kävi uimassa miltei päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin aamupäivän paikoilleen ruokatauon jälkeen iltapäivällä palaavat ihmiset niissä lukuisissa seminaareissa, joissa hän asiaa oli tarkkailut, käytti hänkin aina samaa pukuhuoneen kaappia. Jostain syystä ensimmäisen puolentoista uintikuukauden aikana kaappi myös oli myös joka kerta ollut vapaana. Eräänä päivänä hän kuitenkin tajusi, että jonain päivänä näin ei ehkä olisi asian laita. Niinpä häntä alkoi jännittää lähestyä kaappia. Onkohan se vielä tänäänkin vapaa, vai onkohan joku mennyt minun kaapilleni? Näin hän ajatteli. Jännitys alkoi olla jo sitä luokkaa, että hän ajatteli kaapin vaihtamista. 
Mutta sitten hän kuitenkin päätti, että katsotaan tämä nyt urheasti loppuun.