sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran esihistoriaa, 1: My Tag, a Work in Progress

Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran tematiikka muotoutui jo kauan ennen seuran varsinaista perustamista – todennäköisesti joskus vuoden 2006 aikana. Toisin kuin tietyllä tavalla seuran esikuvana toiminut Situationistinen Internationaali, joka ennen hajoamistaan muuttui taiteesta enemmän poliittiseksi liikehdinnäksi, punavuorelainen liike aloitti enemmän poliittissävyisellä interventiolla ja liukui sitten kohti vapaampia ja leikkisimpiä taideprojekteja.  
Kaikki alkoi siitä, kun eräs poikani ystävä sai sakot siitä, että hänen poliisin syyttä suotta tarkastamassa repussaan oli kaksi kangastussia. Tapahtuma loukkasi pahasti oikeustajuani. Kirjoitin siitä myös närkästyneen radiokolumnin, jonka luin YLE1:n Kultakuumeessa 7.9.2006. 
Kolumnin kirjoittaminenkaan ei riittänyt. Päätin tehdä taiteellissävyisen intervention, joka koostui tekemistäni minikokoisista tageista, niiden kuvaamisesta digikameralla ja Voimassa 9/06 julkaistusta kuvilla varustetuista artikkelista My Tag, a Work in Progress. Täytyy tunustaa, että olin vähän lapsellisen ylpeä, kun Suomen johtava graffiti-sivusto Kromi julkaisi juttuni myöhemmin pdf:nä


Ylpeyttäni ei lainkaan vähentänyt se, että juttuni myös noteraattiin myönteisesti Megafoni-lehdessä Eetu Virenin ja Kukka Rannan niinkin myöhään kuin 21.4.2008 päivätyssä artikkelissa Nollatolen kuolinkamppailu sekä sieltä siteerattuna vielä kahdessa blogissa, jotka olivat nekin  minulle uusia tuttavuuksia:
Eräässä keskusteluforumissa juttuuni suhtauduttiin myös myönteisesti, vaikka yksi kirjoittaja totesikin tylysti: "Vittu mitä taide-lesbo-paskaa."
Olin siis hetken aikaa varsin onnistuneesti poliittinen taiteilija, vaikka varsinaisissa taidepiireissä asiaa ei luonnollisestikaan noteerattu.

torstai 19. helmikuuta 2009

Sydäninfarkti psykomaantieteellisen retkeilyn metodologisena apuneuvona

Helmikuun 9. päivänä sain sydäninfarktin. Olin tulkinnut jo pitkään jatkuneet keuhko-oireeni pitkittyneen flunssan tuottamaksi keuhkoputkentulehdukseksi, ja sellaisena ne sunnuntaina 8. päivä Marian sairaalassa lääkärille myös esitin ja sellaisisiksi lyhyesti selästäni keuhkoja kuunnellut tympeä lääkäri ne myös totesi ja antoi minulle antibiootteja, limaa irrottavia pillereitä ja hengitystä jeesaavan inhalaattorin. Yöllä en nukkunut silmäystäkäään. Joka kerta kun vähänkin aloin nuokkua, säpsähdin välittömästi hereille, koska tunsin tukehtuvani. Maanantaiaamuna 9.2. tulkitsin tilanteeni pahentuneen keuhkokuumeeksi ja lähdin terveyskeskukseen, jonne matkaa kotoani on vain parisataa metriä. Jaksoin kävellä matkasta noin puolet. Sitten voimat loppuivat. Aloin hoippua täysin holtittomasti ja henki loppui kokonaan. Sitten kaaduinkin jo katuun. Hetken aikaa kuvittelin sekavassa tilassani ryömiväni loppumatkan terveyskeskukseen, mutta sitten jotenkin viisastuin, raahauduin pengerretylle jalkakäytävän reunalle, jolle saatoin istahtaa ja josta älysin soittaa ambulanssin:
 

Olin loukanut kaatuessani olkani, kuset olivat tulleet housuihin, jotka kastuivat lisää istuessani lumessa, ja lisäksi suustani oli tullut omituista itkun kaltaista ulinaa yrittäessäni päästä istumaan ja rauhoittumaan.
Mutta onpahan tässä kaupungissa nyt katu, joka tuottaa minulle varsin harvinaisen etuoikeutetun aseman – voin nimitttäin sitä kävellessäni muistella: "Kas, tuossapa on se katu, jolla sain sydänkohtauksen." Ongelma on vain se, että Taivaanvuohentietä ei juurikaan tule käveltyä, enkä taida mennä sinne ihan varta vasten muistelemaankaan, sillä kyllä kuoleman porteilla käynti taitaa olla täysin ylimainostettu juttu. En nähnyt mitään filminauhoja vilahtelemassa elämäni tapahtumia enkä nähnyt mitään hienoja värejäkään. Ainoastaan vitutti ja pelotti.
Tämä toistui vielä Mariassa, jonne ambulanssi minut vei. Täynnä olevalla polilla makasimme kuin sillit suolassa, ja kun yritin kusta siihen pulloon, jota sorsaksi nimitetään, ei se oikein onnistunut, koska silmäni hakeutuivat koko ajan aivan vieressäni suu auki makaavaan, noin 80-vuotiaaseen naiseen, joka ikään kuin katsoi minua ja ikään kuin ei katsonut. Itse asiassa luulin ensin, että hän oli kuollut. En kuitenkaan saanut tungettua pientä ja ryppyistä kaluani sorsaan, ja paniikki alkoi taas lisääntyä. Yritin nousta istumaan, ja sitten kohtaus iski taas. Ryhdyin hyperventiloimaan – lieköhän  tämä nyt oikea sana? – täysin holtittomasti. Nuori miespuolinen hoitaja kiiruhti hätiin ja laittoi naamalleni happinaamarin, joka kiinnitetään varsin rajuilla kuminauhoilla ja josta tulee happea myös tosi kovalla paineella. Se tuntuu todella epämiellyttävältä – tunnet oikeastaan vieläkin varmemmin tukehtuvasi. Kun olin saanut paniikissani jo kolmesti revittyä vehkeen naamaltani, kundi tuli lähelle korvaani ja sähähti: "Vitun ääliö, anna sen naamarin olla. Jos joku tässä nyt pelastaa henkesi, se on juuri tuo naamari." Sitten hän otti minua kädestä kiinni ja jatkoi lempeämmin: "Sinusta tuntuu, että tukehdut, mutta et sinä tukehdu. Usko minua, et sinä tähän tukehdu."
Ja kas, niinhän minä rauhoituin hiljalleen enkä siis tukehtunut. Mutta en taaskaan nähnyt mitään erikoista. Paitsi sen 80-kymppisen naisen kasvot, joita tuskin tulen koskaan unohtamaan.
Sitten jäin tarkkailuun, ja henkilökunta oli – toisin kuin eilinen lääkäri – aivan fantastista, koko ajan avuliasta ja rohkaisevaa. EKG:ssä paljastui sitten infarkti. 
Seuraavana päivänä minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa aloitin ensin sydänvalvontaosastolla (CCU), ennen kuin minut siirrettiin osastolle 152. Molempien osastojen henkilökunta oli myös aivan fantastista. 
Meilahdessa alkoi myös henki hiljalleen palata, sillä huomasin huvittuneena 15:n kerroksen vessastani, että miltei silmieni alla näkyi kustessa syntymäkotini (Mannerheimintie 114). Mietin enteen laatua: olinko tullut tänne kiertämään kehän umpeen ja kuolemaan vai olinko tullut tänne ehkä sittenkin syntymään uudestaan? Jälkimmäinen tuntui jostain syystä paremmalta vaihtoehdolta, ja niinpä päädyin siihen, että kyse oli lopultakin psykomaantieteellisestä tapahtumasta. Tätä varmisti vielä algoritmiseen psykomaantieteeseen minua ensimmäistä kertaa ohjaava kartta. Sydämen varjoainemittaus paljasti sepelvalvaltimotaudin lisäksi myös kartan näköisen apuneuvon, ja sellaisena sitä aion vielä käyttää:    
 


Paikka, josta vasen (LCA) ja oikea (RCA) valtimo lähtevät, on ilmetty perse. Kun sijoitan perseen Punavuoren lähihistorian pahimman huorapaikan kohdalle, Ratakatu 9:ään, Alvar Aallon insinööritalolle, jossa on toiminut epälukuisa määrä erilaisia yökerhotyyppisiä paikkoja, kuten esimerkiksi joku aika sitten Punavuoren Soho, niin saan ehkä aikaiseksi jonkin ahaa-elämyksiä tuottavan pienen kävelyretken. Mihin kohtaan asettuvat kolme tukkeumaani, ja mitä ne visuaaliseen ympäristöön operationaalistettuina mahdollisesti symbolisoivat? Ja entä sitten sepelvaltimoiden omituinen uudistumiskyky? Tuo oikeassa nurkassa näkyvä uusi haara, jonka kautta kokonaan tukkiutunut RCA on saanut uutta voimaa? Mikähän katu se mahtaa olla? Mitä se voisi symbolisoida? Jaa-a, kysynköhän minä näitä nyt tosissani? Ja miten tämä uusi kartta pitäisi paikalleen sovittaa, missä mittakaavassa?
Kerron sitten myöhemmin, kun olen kävelykuntoinen ja olen Ratakadulla käynyt. Projekti on siis vielä kesken. 
Projekti on muutenkin kesken. Hoitajista kolme oli virolaista, ja hekin olivat kaikki samaa huippulaatua kuin suomalaiset kollegansa. Läheisimmäksi heistä minulle muodostui Ingrid, ja päätinkin syntymäkotini kunniaksi käydä juomassa Viru Valge -paukun hänen syntymäkotinsa tietämillä – mikäli hän sen suostuisi kertomaan. Pienen maanittelun jälkeen hän suostuikin, ja niinpä minua odottaa ensi kesänä matka Kuressaareen ottamaan edes yksi paukku. Sen kai voimistunut sydämeni kestää.
Ingrid oli yksi niistä hoitajista, jotka mustelmoittivat mahani kauttaaltaan lyödessään mahanahkaan joka ilta nesteenpoistopiikin. Niistäkin muodostui hiljalleen kartan kaltainen kuvio, mutta sitä en jaksa ryhtyä tulkitsemaan:


perjantai 6. helmikuuta 2009

Muutamia hajahuomioita psykomaantieteestä ja Punavuoren Psykomaantieteellisen Seuran suhtautumisesta siihen


Punavuoren Psykomaantieteellinen Seura (PPS) ei suhtaudu psykomaantieteeseen kovinkaan tieteellisesti eikä myöskään taiteellisesti tarkastellen kovinkaan puhdasoppisesti. PPS:lle riittää henkinen yhteys, jota se kokee psykomaantieteen perustajien, Letristisen Internationaalin, Situationistisen Internationaalin ja Guy Debordin kanssa. Guy Debord kirjoitti vuonna 1955 "niistä lainalaisuuksista ja erityisistä vaikutuksista, joita tietyillä alueilla, olivat ne organisoituja tai ei, on ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen". Tätä psykomaantiede tutkii. Antti Virnes on todennut psykomaantieteen olevan "pyrkimystä arjen vallankumoukseen". Tämän PPS allekirjoittaa mieluusti. 
Psykomaantieteen keskeinen metodologinen käsite 'dérive' eli jonkinlainen "heittäytyminen" tai "ajelehtiminen" on menetelmä, jossa Antti Virneksen sanoin "heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee". Kyse on siis menetelmästä, jossa "yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen" ovat olennaisia. Virnes vertaakin dérive'tä "arjen tai tilan fenomenologiaan". Tämäkin on PPS:lle aivan riittävä lähtökohta. Kuten Situationisteja tutkinut Marko Pyhtilä on todennut, dérive on "leikkiä, toiminnan muoto ja keino hankkia tietoa". Kaikkea tätä PPS tekee, mutta ei suostu kantamaan toimistaan vastuuta millekään tiede- tai taideyhteisölle. 
Eikä unohdeta myöskään poliittisuutta. Olkoon projekti omalta osaltaan henkilökohtaista viihdettä, mutta sillä täytyy olla myös jokin yhteiskunnallinen mieli. PPS yhtyy täysin rinnoin Pittsburgh Psychogeographical Societyn ohjelmaan: "Dedicated to implementing innovative mapping strategies directed toward strengthening the region's social consciousness, spatial awareness and creative existence."

Linkkejä:

Muita suomalaisia hengenheimolaisblogeja:

Muita suomalaisia psykomaantieteellisiä seuroja:
– Vallilan Psykomaantieteellinen Seura (ei tarkempia tietoja, tähän viittaa J.S. blogissaan 11.12.2007)
– Tampereen Psykomaantieteellinen Seura (ei tarkempia tietoja, tähän viittaa Antti Virnes artikkelissaan Psykomaantieteellisiä huomioita Tampereen yliopistosta)
– Jyväskylän Psykomaantieteellinen Seura (ei tarkempia tietoja, tähän viittaa Marko Pyhtilä punkoopperassan Selkkaus vuodelta 2008)

Ulkomaisia psykomaantieteellisiä seuroja:

Ja sitten on vielä tietenkin Psy-Geo-Conflux, newyorkilainen psykomaantieteellinen festivaali, jo vuodesta 2003, tästä myös Wikipediassa. Siihen tapahtumaan PPS haluaisi joskus osallistua.

PPS tuntee hengenheimolaisuutta myös urbaanin löytöretkeilyn, esoteerisen maantieteen koulukunnan ja Romantic Geograpic Societyn kanssa. PPS on maltillinen yhteenliittymä, mutta joku rajansa silläkin on: geokätköilyn kanssa PPS ei halua olla missään metodologisesa suhteessa.

PPS on ehkä omalta osaltaan jalostanut psykomaantiedettä uuteen suuntaan, koska sen nettiraporteissa onnistunut linkitys ja sitä kautta syntyvä virtuaalinen vaelteleminen näyttelevät niin suurta osaa. Siksi olisikin ehkä syytä puhua 'virtuaalipsykomaantieteestä', mutta pidättäytymme siitä ainakin toistaiseksi, koska emme halua aloittaa mitään koulukuntakeskusteluja. Tämä riittäköön teoreettisista taustoista. Loppu olkoon silkkaa käytäntöä, sillä elämämme on tosiaankin rajallinen.

PS. Kuvat ovat Viron ja Latvian rajalla sijaitsevasta kaksoiskaupungista Valga/Valka, jossa PPS vietti viikon mittaisen retriitin loppuvuodesta 2008. Matkan luonteesta johtuen raporttia siitä ei valitettavasti syntynyt. Voimme kuitenkin vakuuttaa, että se olisi ollut kiinnostava.


torstai 5. helmikuuta 2009

Talot no 20: Albertinkatu 20

Johan tuli jo haikea olo. Albertinkatu 20 on nimittäin Punavuoren seitsemäs ja viimeinen talo no 20, jota retkikunta kävi tutkailemassa. Tämä projekti loppuu siis tähän, mutta uusia on jo suunnitteilla, jopa osin toteutettunakin.
Albertikatu 20 on arkkitehti Toivo Korhosen piirtämä, ja se valmistui vuonna 1970. Ohikulkijalle talo ei paljoa tarjoa, sillä liikehuoneistoja ei ole – on vain seinää ja portti sisäpihalle. Jotain viehättävää talossa silti on. Se ei edusta kaikkein laatikkomaisinta elementtirakentamista vaan tuo mieleen jopa aineksia klassisesta funkiksesta. 
Korhonen on ollut ahkera arkkitehti, jonka suunnittelemia rakennuksia löytyy ympäri Helsingin kantakaupunkia: muun muassa entisen elokuvateatteri Alohan talon (Heimolan talo) tilalle noussut rakennus, jonka toisessa kerroksessa kävin aikoinani elämäni ensimmäisen kerran itsepalveluviinakaupassa. Oli se yhtä juhlaa! Vanhassa Heimolassa toimi myös taiteilijaryhmä, jonka jäseniä silloin tällöin tapaan ja jotka yhä muistelevat talon pikaista purkamista.
Mutta nyt Kluuvista takaisin Punavuoreen. Tai ehkä ei sittenkään vielä, sillä Korhonen suunnitteli ympäri Suomea. Hänen käsialaansa on myös Lauritsalan kirkko, jonka hän suunnitteli yhdessä Jaakko Laapotin kanssa. Tästä nimittäin sain idean. Sitähän voisi kirjoittaa raportteja paikoista, joissa ei ole koskaan käynyt. Lauritsalan sijaintiakaan en ennen tämän kirjoittamista tiennyt.



Liittyy Albertinkadunkin taloon mennyttä maailmaa. Paikalla aiemmin sijainneessa puutalossa toimi nimittäin vuosina 1957–64  legendaarinen jazzklubi Old House Jazz Club, joka tunnettiin tuttavallisemmin nimellä Mäyränkolo. Ilmari Vesterinen kirjoitti aiheesta kirjan Mäyränkolon jazzareita (WSOY 2006). Ja niin pääsin taas omiinkin muistoihini: olen nimittäin istunut yliopistolla Vesterisen kulttuuriantropologian luennoilla – silloin kun en lintsannut ja istunut Heimolan Alkon viereisessä kapakassa, jonka nimeä en jostain syystä juuri nyt muista. Nuorempana henkilönä Mäyränkolo on minulle tietenkin vain tarinoita, mutta onneksi YLE:n Elävästä arkistosta löytyy pätkä, jolla Laila Kinnunen esiintyy Mäyränkolossa jazzlaulajana Jaakko Salo Modern Bandin säestyksellä vuonna 1961.
Laila Kinnunen toi mieleeni Carolan, jonka hienoja jazztulkintoja Heikki Sarmanto Trion kanssa vuodelta 1966 julkaistiin vuonna 2004 (Jazzpuu 8-CV). Ja eiköpähän triossa bassoa soittanut Tapani Tamminen, hieno kuvataiteilija, joka kuului edellä mainittuun Heimolan talon Aloha-ryhmään! Näin kaupungin paikat linkittyvät toisiinsa ennustamattomilla tavoilla. 
Nykyään Punavuorta hallitsevat pikemminkin räppärit ja muu hiphop-kulttuuri:



Hetken nojaan seinään ja pohdin uusia retkisuunnitemia.



Talot no 20: Uudenmaankatu 16–22

On se kummallista, kun käy katsomassa osoitetta Uudenmaankatu 20 ja joutuu dokumentoimaan käynnin kuvalla no 16, jota talon julkisivunumeroinnissa pelkästään käytetään. Uudenmaankatu 16–22 on jättimäinen, neljän aikaisemman talon tilalle kohonnut kompleksi, joka sopisikin Punavuoren sijaan pikemminkin Hakaniemen torin reunaan – niin ammattiliittolaiselta se näyttää. Rakennuksen suunnitteli yksi näistä 196o-luvun run of the mill -arkkitehdeista, Olli Parviainen, ja se valmistui vuonna 1968.


Pääsin kuitenkin ensimmäistä kertaa reissullani syömään, koska rakennuksessa sijaitsee muutaman vuoden vanha soul- ja James Bond -henkinen ravintola Belly, jonka lounasbuffet on yleensä ihan kelpo – niin olivat syömäni metsäsienikeitto ja lime-ahvenkin. Enemmän kuitenkin ilahduin, kun minua palveli vanha tuttu Sanna, joka teki samaa aikoinaan Salvessa, jolloin kapakka ei ollut ihan niin hokelantolainen kuin se nykyään on.
On paikassa syöty ennenkin. Bellyn paikalla sijaitsi nimittäin ennen Bellyä sekä lyhytikäistä ja varsin mautonta Leningrad Cowboys -ravintolaa yksi stadin klassikoista: Kultainen Härkä. Mauton se oli Kultainen Härkäkin omalla tavallaan: siellä oli suihkulähde ja puudelin kokoinen kultaisen härän veistos. Mutta väkihän se lopultakin ravintolan tekee. Kultainen Härkä oli kapakka, jonka heterogeenisessa porukassa viihtyivät niin hämärämiehet, taiteilijat kuin rakennustyöläisetkin. Lisäksi se oli yksi stadin legendaarisista shakkimestoista.
Viimeisten päivien suurin ilonhetki syntyikin siitä, kun yritin käydä takapihalla etsimässä jonkinlaista rappauspintaa. Ravintolan takaoven ikkunoissa oli vielä jäljellä Härän aikaisia koristeita, osin täysin sirpaloituneina. Varsinaista urbaania nykyarkeologiaa siis:


Ja rappaustahan ei löytynyt. Liekö tämä jotain kuparipeltiä:



Talot no 20: Iso Roobertinkatu 20–22

Jo toinen talo no 20 syntymävuodeltani! Iso Rooberinkatu 20–22 valmistui vuonna 1957, ja sen suunnitteli arkkitehti Markus Visanti (1921–2006), joka taitaa olla tämän kävelyprojektin merkittävin arkkitehti. Hän toimi myös Taideteollisen oppilaitoksen (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) rehtorina vuosina 1960–69. Visannin vuoden 1964 ajatuksia suomalaisesta muotoiluihmeestä voi katsella YLE:n Elävästä arkistosta.
Eihän tuo Roban rakennus kovin kummoinen ole, joten vielä sananen tuosta merkittävyydestä. Kun näet tylsän 1960-lukulaisen rakennuksen ja saatkin yllättäen tietää, että se on kotoisin jo 1950-luvulta, olet nähnyt todennäköisesti jotain vähän merkittävämpää. Huippuesimerkki tällaisesta on rankasti yliarvostetun Alvar Aallon Insinööritalo, sekin Punavuoresssa. Tällaisia punatiilisiä ja nauhaikkunaisia taloja rakennettiin Suomen pilvin pimein 1960-luvulla, mutta tämäpä valmistui jo vuonna 1952. 
Mutta sainpa tehdä kuitenkin virtuaalimatkan Viroon. Suomen Viron-instituutin Tarton osastossa järjestettiin nimittäin viime vuoden lopulla näyttely joulukorteista, joita Visanti lähetti kymmenien vuosien ajan ystävälleen ja kollegalleen, Tarton taidekoulun johtaja Erich Luhtille.



Virtuaaliseksi nämä retket kohta muuttuvatkin, sillä nivelrikkoni ei ota parantuakseen. Talon kerroksissa toimii kuitenkin Suomen Reumaliitto, jonka netistä pdf:nä löytyvän kirjan Kotikonsteja nivelrikon hoitoon lukaisin tätä kirjoittaessani. Mutta sitten masennuin ja meninkin takaisin pohjakerroksen Like-kauppaan, josta löytyi Tara Ironin Helsinki Erotica kolmen euron tarjoushintaan.
Tiedä sitten tuosta Helsingin erotiikastakaan. Tai Ylä-Punavuoren baari- ja klubielämästä, joiden julisteet ja niiden repaleet elävöittävät autoja täynnä olevan kävelykadun katukuvaa:



Taidan siis palata Fredan yli Ala-Punavuoreen tai Syvä-Punavuoreen, siihen oikeaan Rööperiin, jonka talojen rappauskaan ei ole aina tasaista konerappausta:



keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Talot no 20: Merimiehenkatu 20

Merimihenkatu 20 kuuluu niihin 1960-luvun alun taloihin, joiden alta alueen viimeiset puutalot saivat väistyä – tai onhan niitäkin jäänyt vielä muutama, jopa samalla kadulla. Rakennuksen suunnittelivat Teuvo Lindfors ja Olavi Maamies, ja se valmistui vuonna 1962. Ikään kuin kahdesta kappaleesta koostuva rakennus pylväineen ja muutamine viistoine muotoineen ei ole niitä kaikkein kamalimpia, mutta ei se toisaalta tarjoa ohikulkijalle mitään esteettistä elämystäkään.
Kykeni talo kuitenkin tuottamaan mielikuvitusmatkan lapsuuteen ja kesäiseen Helsinkiin: Lindfors nimittäin laati Hietsun kahvilasuunnitelman vuonna 1957 ja oli mukana siinä arkkitehtiryhmässä, joka suunnitteli vuonna 1952 valmistuneen Kumpulan maauimalan. Uutta tietoakin tuli hankittua – en nimittäin tiennyt, että maauimala rakennettiin alun perin Helsingin olympialaisten harjoitteluradaksi. Olavi Maamies oli puolestaan suunnittelemassa 1960-luvun Kontulaa, jossa en lapsuudessani koskaan käynyt, ja 1970-luvun Pohjois-Haagaa, jonka läpi tuli sentään joskus bussilla ajeltua.



Rakennuksen matalassa vertikaalisessa osassa toimi kauppa – viimeisenä Pikkolo. Muistan sen kerran, kun Atskin ja kumppaneiden kanssa yritimme viedä sinne raviveikkaustamme, mutta kassan tyttö ei osannut käyttää konetta. Silloin tuli käyttäydyttyä vähän huonostikin, mutta eihän se tietenkään tytön vika ollut, ettei ollut saanut kunnon oppia pomoltaan. Kallis ja huono kauppa se oli muutenkin, joten ei sitä tarvinnut jäädä kaipaamaan – varsinkin kun sen tilalla vanha punavuorelaisperinne elää voimakasta noususuhdannetta. Siinä toimii nimittäin nykyään toimintaansa laajentanut Kanniston leipomo, joka on tehnyt leipiänsä jo vuodesta 1914. Kanniston myymäläkin on ihan lähellä Kankurinkadulla, ja sieltä voi käydä hakemassa vaikkapa pienen ruislimpun, joka ei päälleen makkaraa tai juustoa kaipaa. Ja kai pitää mainita saman porukan ylläpitämä Kaffecentralen, joka lienee alansa paras Helsingissä. Useimmiten kuljen kuitenkin sen ohi, ja menen Huvipurteen, jossa kahviani saattaa maustaa perinteinen Jallu. Alan miehiä siis ollaan.
Joskus sitä ihmettelee niitä pikkuruisia nurmikkoja, joita 1960-luvun talojen edustalle laitettiin. Niissä ei voi oikein oleskella, eivätkä nyt niin hirveästi visuaalista viihtyvyttäkään lisää. Tuovat ne toki mukaan visuaalista symbolikieltä. Niin täälläkin: koiria ei saa paskattaa. Ja mitä tulee oleskeluun, niin huomasin elämäni ensimmäisen betoniporsaan, jonka päällä istuskelu on estetty:



Meitähän kohdellaan kuin puluja! Mutta toisaalta voin siteerata erästä kristittyä muukalaista: "Pulun ja kyyhkysen käyttäminen erilaisen asenteen, ilmapiirin tai käyttäytymisen symbolina voisi ehkä auttaa arkipäivän kristillisyyden arvioinnissa ja sen uudistumisessa." Tällaistakin ajattelin, kun nojasin rapattuun pylvääsen ja harmittelin sitä, etten voinut polttaa tupakkaani betoniporsaalla istuen.



Taisin kuitenkin valehdella.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Talot no 20: Pursimiehenkatu 20

Bingo! Tulipas vastaan talo, joka valmistui samana vuonna kuin minä synnyin tähän kaupunkiin. Pursimiehenkatu 20 on arkkitehti Maunu Siitosen käsialaa, ja se valmistui vuonna 1957. Siitonen ei ilmeisesti kovin kummoisia jälkiä tähän kaupunkiin jättänyt, mutta on hän sentään suunnitellut meijerin isännöitsijä Vainion talon Vihtiin ja 1960-luvulla muuntanut pesutuvan asunnoksi Solnantiellä sijaitsevassa kerrostalossa. Ettei vain olisi se talo, jossa jo edesmennyt tätini Vilma asui? Ja henkilökohtaiset assisiaatiot ryöppyävät vielä valtoimenaan, kun huomaan, että Helsinkiä niin hienosti kamerallaan dokumentoinut Simo Rista on seisonut tällä samalla paikalla vuonna 1974. Muistan nimittäin Ristan jo varhaisesta lapsuudestani, koska hän oli vanhempieni hyvä ystävä. Psykomaantieteellinen havainnointi assosiaatioineen on metkaa: nyt muistelen jo lapsuuden veneretkeä, jonka vanhempieni ja Ristojen kanssa tein vähän kauemmas merelle, Tammioon. Oikein harmittaa, kun äitini ei aikoinaan uskaltanut ottaa pankista lainaa ostaakseen hänelle tarjolla ollutta kalastajamökkiä sieltä. Nyt olisi paikka, missä voisi koettaa saada tyrskytaimenta.
Takaisin kuitenkin arkeen. Onneksi muistoja on muillakin ihmisillä. Esimerkiksi Kastehelmi Nikkanen asui tässä talossa aikoinaan kymmenen vuotta. Muisteluksissaan hän kertoo muun muassa siitä, kuinka bussia 16 toisinaan työnnettiin joukolla, kun jyrkän mäen talvinen pinta laittoi vastaan. Reitti on siis muuttunut. 



Pursimiehenkatu 20 ja sen viereinen miltei identtinen no 22 muodostavat oikeastaan aika metkan kokonaisuuden. Vähän kolhojahan talot todellisuudessa ovat, mutta ulko-ovien eteen pykätyt katokset modernistisine pylväineen ja talon edustalla oleva pikkuruinen nurmikko muistuttavat jotenkin viehättävästi sitä 1950-luvun Helsinkiä, jota voi tarkastella vaikkapa Herttoniemessä. Tältä tuntuu ainakin, kun vertaa näitä taloja niihin rumiluksiin, joita Punavuoreen nousi 1960–70-luvuilla. Sopii katsoa vaikkapa numeroa 24 vuodelta 1961. Neljässä vuodessa arkkitehtuurissa tapahtui aika iso muutos. Alkoi elementtirakentamisen ja lähiöiden aika. Tuolloin syntyi muun muassa Pihlajamäki, joka sekin on nykyään suojelukohde. 


 
Harmi vain, että pikkuruisen nurmikon takia tämän talon seinustalle ei jäädä notkumaan ja juttelemaan vaikka vastaantulleelle kaverille rapattuun seinään nojaten. Kun menee lähemmäs seinää, tuntuu vähän siltä kuin olisi tunkeutunut yksityisalueelle:


maanantai 2. helmikuuta 2009

Talot no 20: Punavuorenkatu 20

On olemassa paikkoja, joissa ns. paikan henki eli genus loci, niin kuin latinaksi sanotaan, ei oikein tunnu enää olevan hengissä. Punavuorenkatu 20 on vähän tällainen paikka. Vaatimattoman punatiilisen rakennuksen on suunnitelut arkkitehti Robert Lyly, ja se valmistui vuonna 1923. Jossain muualla – Turussa ja Mellilässä – Lyly on saanut aikaiseksi vähän enemmänkin paikan henkeä luovaa. Mutta pelkistä rakennuksistahan ei ole kyse. Punavuorenkatu 20 on rakennus, jonka ohi vain kävellään nopeasti, kun mennään jonnekin muualle. Kun laskeutuu alas Punavuorenkatua, onkin vaeltajaa odottamassa sekä Telakanpuistikko että näkymä itse telakalle, jota ei kohta enää ole.
Täytyy siis vähän pinnistellä. On muitakin asioita, joita ei enää ole. Onneksi tiedän, että Punavuorenkatu oli yksi niistä kaduista, joita käytettiin pulkkamäkenä silloin, kun Rööperi oli vielä puutaloista koostunut kaupunginosa.
Pieni surffailu tuottaa myös tiedon, että osoitteessa vaikutti Amanda Smedman -niminen valokuvaaja vuonna 1918 – siis ilmeisesti paikalla sijainneessa puutalossa. Smedman sai maistraatilta tuolloin luvan myydä valokuvia Vanhan kirkon hautausmaalta ja Helsingin vuoden 1918 voitonparaatista. Muuta Smedmanista ei selviäkään, joten jonain päivänä pitäisi tehdä retki Suomen valokuvataiteen museoon ja katsoa heidän kokoelmatietojaan. Tiedä vaikka Amanda olisi kuvannut studionsa ohi laskettelevia lapsiakin!


Toisinaan kaupungilla havahtuu siihen, että kivijalassa on omituinen toimisto, jonka toimenkuva ei ikkunan kautta oikein välity, eivätkä toimijoiden nimetkään aina kerro mitään. Ikkunarekvisiittakin saattaa olla aika omituista. Siinä sitä on pähkäiltävää:


Ja olihan punatiilisen julkisivun seassa vähän rappaustakin, tosin likaisen ja kuluneen tuntuista:


 
Mutta kyllä sitä monenlaista mielenliikehdintää tapahtuu. Luulen, että käyttämäni metodi alkaa jo osoittaa toimivuutensa. Punavuorenkatu 20 sai minut katselemaan voitonparaatia YLE:n Elävästä arkistosta. Ja tuon mystisen toimiston Che Guevara muistutti minua siitä ajasta, kun ostin oman Ernesto-julisteeni Kirjavintistä, jota sitäkään ei enää ole. Muistan senkin, kuinka porvarillista äitiäni harmitti.
Siunattu Punavuorenkatu 20! Taidanpa lähteä ihan oikeasti Suomen valokuvataiteen museoon.
Ja pitihän sekin selvittää, mikä ja missä on Mellilä. Nytpä tiedän senkin.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Talot no 20: Fredrikinkatu 20

Punavuoressa on kaikkineen seitsemän taloa, joiden numero on 20 – tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin viisi, sillä kahdessa numeroita on yhdistetty rakennuskannan muutosten myötä: Iso Roobertinkatu 20–22 ja Uudenmaankatu 16–22.
Ja miksi kuljeskelijan tulisi käydä tarkastelemassa juuri taloja no 20? Ei mistään erityisestä syystä. Suurin osa ympäristön havainnoinnin tuottamista mentaalisista reaktioista syntyy täysin sattumalta, ja sille sattumalle lienee vain syytä antaa silloin tällöin mahdollisuus. Tähän voi kokeilla erilaisia arkirutiineista poikkeavia menetelmiä. Vaikkapa etsiä jonkun alueen talot no 20. Tai sitten 13...



Fredrikinkatu 20:ssa sijaitsee arkkitehti Albert Nybergin piirtämä massiivinen jugend-tyylinen asuin- ja liikerakennus, joka valmistui vuonna 1903. En tiedä Nybergistä mitään, eikä netin avullakaan kovin paljoa selvinnyt. Tämän selvitettyäni keksinkin jo uuden idean: mitä jos retkeilisi muillakin Nybergin piirtämillä rakennuksilla? Niitä ovat muun muassa Hietaniemen hautausmaan uusi siunauskappeli (1933), Kokos Oy:n saippuatehdas (1912) eli nykyinen Teatterikorkeakoulu ja Tehtaankadun koulu (1908). Aika merkittäviä kulttuurihistoriallisia paikkoja siis. Onpa Punavuoressakin vielä kaksi muutakin Nybergin suunnittelemaa asuinrakennusta.

Olen usein katsellut kivijalassa sijaitsevaa naisten alusasuliike Sabrinaa – ja nykymaailmassa kun eletään, miettinyt samalla sitä, olisiko katseessani jotain sovinistista tai seksististä. Luulenpa melkein, että ei. Verrattuna nykyisiin isoihin ulkomainoksiin on näissä näyteikkunoissa jotain viehättävän vanhanaikaista – kuin katselisi vanhaa Anttilan postimyyntikuvastoa, jota nuoruudessa kai käytettiin jonkinlaisena pehmopornona. Olen myös mietiskellyt sitä, kuinka monta tällaista ikkunaa Helsingissä nykyään on. Siinäkin olisi hyvä kuljeskelun – ja myös dokumentoinnin – aihe. Ja entä sitten ne kaikki leninkiliikkeet...




















Olen viime vuosina jostain syystä ollut kiinnostunut myös talojen rappauksista. Fredrikinkatu 20 on roiskerapattu melko hurjalla vihreällä, mutta kiinnostava on myös alaosa: siinä on käytetty ns. terastirappausta eli jalorappausta.
Terastirappaus on erittäin kestävä sementtipitoinen pintarappaus, jossa on käytetty mukana erilaisia mineraaleja, kivimurskaa ja myös lasia antamaan pinnalle väriä ja vaihtelua. Usein pinta hakataan rappauksen jäkeen niin, että irtoaines jää hyvin näkyviin. Olisiko rappauksissakin yksi kuljeskelumetodin perusta?



















Kaupungilla liikkuessa tapahtuu toisinaan niin, että nähty rakennus herättää joitain aivan erityisiä muistoja. Tuolla olin kerran erään ravintolaillan jatkoilla melko jurrissa... Tuolla asui aikoinaan eräs ystäväni, joka on jo kuollut... 
Fredrikinkatu 20 herättää minussa erään epämiellyttävän muiston, josta en halua puhua julkisesti.
Päätin projektia aloittaessani, että kuvaan taloista aina numeron, jonkun toiminnallisen sisällön ja rappauksen lisäksi aina joitain visuaalisesti pysäyttäviä kohtia. Ehkä juuri tuo epämiellyttävä muisto sai minut katsomaan myös talon eteen kadulle. Tämä tuo esiin myös ajan ulottuvuuden kuljeskeluun: jotkut asiat muuttuvat hitaasti, joitain asioita ei ehkä enää seuraavana päivä ole...