Eräs polkupyörä sai minut viime vuoden kevättalvella uuden harrastuksen pariin. Päätin ryhtyä keräämään valokuvaamalla surullisia polkupyöriä. Ajattelin myöhemmin vaikka pitää valokuvanäytelyn Surullisten polkupyörien kaupunki. Tässä tuo ensimmäinen surullinen polkupyöräni:
En minä sitten kuitenkaan jaksanut olla kovin aktiivinen. Muutaman satunnaisen kuvan otin. Esimerkkinä vaikkapa tällainen:
Tänä talvena innostuin lumentulon aikoihin hetkeksi uudestaan. Polkupyöriäkin näköjään unohdetaan hankeen:
Mutta sitten harrastus taas lopahti. Surullisten polkupyörien kerääminen loppui kuitenkin lopullisesti vasta kun tajusin, että on olemassa onnellisiakin polkupyöriä – siis niidenkin lisäksi, joilla ajetaan ja joita huolletaan. Tämä vanhuspari on selvästi löytänyt toisissaan sen oikean. Ne ovat liittyneet toisiinsa yhteisellä hempeällä vaaleanpunaisella lukolla, eikä ruoste tai satunnaiset puuttuvat penkit elämänmenoa haittaa. Mikä rauha ja kiintymys:
tiistai 4. toukokuuta 2010
lauantai 1. toukokuuta 2010
Vappukävely salaperäisessä metsässä
"Kyllä me taidamme elää vaarallisia aikoja", ajatteli mies, mutta ei kuitenkaan lähtenyt vappumarssille. Sen sijaan hän makaili sängyllä, luki kirjaa nimeltä Estetiikan klassikot ja kävi kotinsa lähellä sijaitsevan vesitornin kukkulalla pienellä luontokävelyretkellä. Siinä ei tietenkään olllut mitään kummaa, että eräälle penkille oli unohtunut tutti,
mutta kuka ja miksi unohtaa penkille kokonaisen ison nipun vaatteita ja muuta ihan puhtaalta vaikuttavaa kangastavaraa:
Pieni metsäinen kukkula oli muutenkin vaikuttanut aina aika kummalliselta. Oman tunnelmansa oli luonut tietenkin paikkaa varjostava jättimäiseltä tuntuva vesitorni:
Mutta kyllä kukkulan luontokin oli aika kummallinen. Se oli täynnä jo täysin keloontuneita tai sitten par'aikaa keloontuvia puita, jotka toivat alueelle alituisen kuoleman tunnelman:
Kukulalla oli liikkunut myös outoja ihmisiä, jotka olivat rakentaneet sinne majoja muistuttavia rakennelmia, mutta ei syvennyksen ylle rakennettu pieni ja harva katto pystyisi pitämään sen paremmin tuulta kuin sadettakaan:
Jos eräässä kolossa asui Yhdysvaltain ystäviä, niin toisessa oli sitten kai natsien koti:
Ja joku oli varmaan ajatellut rakentaa kamiinan, jossa olisi jättimäinen peltiputken pala savupiippuna:
Ja oli siellä jääkaappikin. Pieni kolo, jossa oli ovi ja oven takana kolme tyhjää säilyketölkkiä:
Kukkulalla oli rajansa:
Mutta kaikki rajathan ovat ylitettävisä. Maan sisäänkin voi toisinaan mennä, jos on tarpeksi iso jakoavain:
Ajatus maanalaisesta elämästä alkoi kuitenkin ahdistaa miestä, ja hän päätti kiivetä kukkulan huipulle. Sieltä hän katseli rakastamaansa kaupunkia, mutta tunsi samalla olevansa kuin huikaisevan kansallismaiseman äärellä:
Niin hän tunsi itsensä hetken aikaa Caspar David Friedrichiksi, ajatteli 'ylevän' nimellä tunnettua esteettistä kategoriaa, rauhouttui ja palasi sänkyynsä lukemaan Estetiikan klassikoita. Kukkula ei sittenkään ollut Pet Semataryn maisema, vaikka hetken aikaa oli siltä tuntunutkin.
mutta kuka ja miksi unohtaa penkille kokonaisen ison nipun vaatteita ja muuta ihan puhtaalta vaikuttavaa kangastavaraa:
Pieni metsäinen kukkula oli muutenkin vaikuttanut aina aika kummalliselta. Oman tunnelmansa oli luonut tietenkin paikkaa varjostava jättimäiseltä tuntuva vesitorni:
Mutta kyllä kukkulan luontokin oli aika kummallinen. Se oli täynnä jo täysin keloontuneita tai sitten par'aikaa keloontuvia puita, jotka toivat alueelle alituisen kuoleman tunnelman:
Kukulalla oli liikkunut myös outoja ihmisiä, jotka olivat rakentaneet sinne majoja muistuttavia rakennelmia, mutta ei syvennyksen ylle rakennettu pieni ja harva katto pystyisi pitämään sen paremmin tuulta kuin sadettakaan:
Jos eräässä kolossa asui Yhdysvaltain ystäviä, niin toisessa oli sitten kai natsien koti:
Ja joku oli varmaan ajatellut rakentaa kamiinan, jossa olisi jättimäinen peltiputken pala savupiippuna:
Ja oli siellä jääkaappikin. Pieni kolo, jossa oli ovi ja oven takana kolme tyhjää säilyketölkkiä:
Kukkulalla oli rajansa:
Mutta kaikki rajathan ovat ylitettävisä. Maan sisäänkin voi toisinaan mennä, jos on tarpeksi iso jakoavain:
Ajatus maanalaisesta elämästä alkoi kuitenkin ahdistaa miestä, ja hän päätti kiivetä kukkulan huipulle. Sieltä hän katseli rakastamaansa kaupunkia, mutta tunsi samalla olevansa kuin huikaisevan kansallismaiseman äärellä:
Niin hän tunsi itsensä hetken aikaa Caspar David Friedrichiksi, ajatteli 'ylevän' nimellä tunnettua esteettistä kategoriaa, rauhouttui ja palasi sänkyynsä lukemaan Estetiikan klassikoita. Kukkula ei sittenkään ollut Pet Semataryn maisema, vaikka hetken aikaa oli siltä tuntunutkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)