Jouduin taannoin käymään illansuussa työasioissa Nurmijärvellä. Itse asiassa olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni Nurmijärven keskustaan. Siksi ajattelinkin lähteä vähän aikaisemmin, että ehtisin nähdä Nurmijärveä ja muun muassa keskustan julkista taidetta. Mutta enhän minä umpikaupunkilaisena tajunut, että vuoden pimein aika jatkui edelleen, eikä myöhään iltapäivällä ollut enää juurikaan valoa. Ensin olin pettynyt, mutta sitten ajauduin kuitenkin aivan uusiin ajatuksiin.
Voiko julkisella veistoksella olla katsojan kannalta optimaalinen vuorokaudenaika tai vuodenaika? Millä se olisi perusteltavissa, koska nehän ovat siellä joka säällä ja kaikkina aikoina, ja sellaisina niitä myös koetaan. Miksi veistokset kuitenkin kuvataan yleensä kesällä ja päivänvalossa? Millä tavalla ja miksi ihmeessä kesä ja päivänvalo ovat enemmän totta? Itse asiassa Wäinö Aaltosen (19894–1966) lankomiehen Aukusti Veuron (1986–1954) Aleksis Kivi (pystytetty 1934, siirretty nykyiselle paikalleen vuona 2000) näytti pakkasillan lumisateessa kaikessa yksinäisyydessään ja siinä "näkymättömydessä", jonka julkinen veistos väistämättä aina saavuttaa ihmisten arjessa, aika kauniilta ja runolliselta:
Sama runollisuus koski vielä lähempänä kirjastoa ollutta Toivo Jaatisen (s. 1926) pronssiveistosta Seitsemän veljeksen tie (1984):
Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä kävelin vielä Veuron veistoksen ohi. Kauempaa se näytti vielä kauniimmalta ja runollisemmalta:
Kannattaisiko taiteenharrastajan siis yrittää tietoisesti tarkastella julkista taidetta vähän epäortodoksisemmissa olosuhteissa eikä aina yrittää etsiä jotain omituista optimaalista tilannetta, jota ei siis taida ollakaan? Näin luulen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti