Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 3: Kunhan jonnekin

Lähdin aamulla uimaan. Käytän normaalisti päivittäin raitiovaunulinjaa 8, mutta tänään raitiovaunu oli joidenkin katutöiden takia korvattu bussilla. Linjan numero oli 8X. Havahduin yhtäkkiä miettimään sitä, että oliko reitti sama kuin ratikalla, ja menin kysymään asiaa kuskilta.

– Mihin tää niinku menee?

– Ihan sama.

Ja minähän purskahdin nauruun. Olipas raju kuski.

Pienen tauon jälkeen:

– Aika omituinen vastaus.

– Ihan sama kuin raitiovaunu kahdeksan, sanoi kuski nyt selkeästi erottuvalla virolaisella aksentilla ja selvästikin hieman loukkaantuneena, koska ei ollut ymmärtänyt huvittumiseni syytä.

Minua ehti jo vähän hävettääkin, mutta en viitsinyt pahentaa tilannetta selittelemällä asiaa vaan menin paikalleni. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 2: Taiteiden yön Bajamajat

En ole koskaan voinut sietää Taiteiden yötä. Aina sen koittaessa yritän pysytellä pois keskustasta. Nyt jouduin kuitenkin kävelemään vielä yhdeksän aikoihin illalla keskustan läpi.

(No okei, tiedänhän minä, että taiteiden yön inhoaminen kuuluu tiettyyn kuvioon. Mutta siltikin: En ole koskaan voinut sietä Taiteiden yötä.)

Nyt rupesi kuitenkin jopa naurattamaan. Bajamajojen, tuon festariklassikon, muodostamat rivistöt olivat jotenkin koomisen näköisiä Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Helsingin tuomiokirkon kupeessa. 

Piti oikein ryhtyä selvittelemään Bajamajan historiaa, mutta keskenhän se jäi, kun ajauduin Käymäläseura Huussin kotisivuille. Nukkumaankin täytyy mennä.

Mutta tiesittekö, että Tampereen teknillisellä yliopistolla on juuri pidetty Kolmas kansainvälinen kuivakäymäläkonferenssi?

Ai ette? No, en minäkään ennen tätä päivää.

Ja että vielä Hallituskatu! Ikuiseksi ajateltua arkkitehtuuria ja todella väliaikaista arkkitehtuuria. Kai Bajamajakin on arkkitehtuuria? Vaikka se ei olisikaan poliittinen tai kulttuurinen symboli tai taidetta. Vaan taitaa se ehkä kuitenkin olla jo jonkinlainen kulttuurinen symboli. Niinku festariklassikona.

Kerran tai pari olen käynyt kusella sellaisessa. Sitä en muista, mitä meillä oli ennen Bajamajoja. Kävin Roskildessakin kerran, osapuilleen vuonna 1981. Siitä muistan harvinaisen vähän. Vessassa käymistä en lainkaan. Sääli.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 1: Kaappi no. F85

Mies kävi uimassa miltei päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin aamupäivän paikoilleen ruokatauon jälkeen iltapäivällä palaavat ihmiset niissä lukuisissa seminaareissa, joissa hän asiaa oli tarkkailut, käytti hänkin aina samaa pukuhuoneen kaappia. Jostain syystä ensimmäisen puolentoista uintikuukauden aikana kaappi myös oli myös joka kerta ollut vapaana. Eräänä päivänä hän kuitenkin tajusi, että jonain päivänä näin ei ehkä olisi asian laita. Niinpä häntä alkoi jännittää lähestyä kaappia. Onkohan se vielä tänäänkin vapaa, vai onkohan joku mennyt minun kaapilleni? Näin hän ajatteli. Jännitys alkoi olla jo sitä luokkaa, että hän ajatteli kaapin vaihtamista. 

Mutta sitten hän kuitenkin päätti, että katsotaan tämä nyt urheasti loppuun.  

Stalinistisesta arkkitehtuurista

Helsingin empirekeskusta on huippuarkkitehtuuria, jota esitellään ylpeinä turisteille. Arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778–1840) on kiistaton mestari alallaan. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta miksi ihmeessä 1950-luvun neuvostoliittolainen korinttilainen pylväs on kitschiä, mutta 1830-luvun tsaarinaikainen venäläisen Suomen korinttilainen pylväs ei sitä ole?

Veikkaanpa, että kyse on pikemminkin kontekstista kuin sisällöstä. Helsingin empirekeskustan arvostaminen osoittaa jonkin tahon määrittelemänä hyvää makua. Stalinistisen arkkitehtuurin (osapuilleen 1933–55) arvostaminen ei osoita minkään tahon määrittelemänä hyvää makua. Tai enhän minä Vladimir Putinin arkkitehtuurimakua oikeastaan tiedä. 

Tätä kaikkea mietin, kun matkustin jo toistamiseen itävirolaiseen Sillamäen kaupunkiin, joka neuvostoaikana oli tavallisilta kansalaisilta suljettu sotateollisuuskaupunki. Vierailijan kokemaa tunnetta näiden kulissien keskellä on vaikea eritellä: 

Ovathan tällaiset talot toki ihan oikeasti korneja. Mutta miksi? En oikein osaa vastata.

Sen sijaan kulttuurihistoria vilahtelee mielessäni. Panssarilaiva Potemkin, Odessan portaat...

Tätä samaa tunnetta voi käydä kokemassa monessa muussakin paikassa. Muun muassa Jõhvissa:  

... tai Kohtla-Järvessä, jonka stalinistisen ajan kauppahallista kävin ostamassa eväitä:

Mutta yhtä asiaa ei koskaan saa unohtaa. Kyse on aina myös ihmisistä. Kauppahallin ulkopuolella ostin vielä toripöydältä sen ainoan retiisinipun erittäin sympaattiselta mieheltä. Nämä ihmiset ovat asuneet näissä taloissa, osa asuu vieläkin.

 

Kun oikeasti kohtaa ihmisen, asettuvat arkkitehtuurin tyyliseikkoihin liittyvät taideteoreettiset seikat myös vähän laajempaan kontekstiin. Vasta sitten voi alkaa opetella asioita. Kuten Dmitri Shostakovits totesi kiistellyissä muistelmissaan: "Kaiken kaikkiaan ei tarvitse olla runoilija. Mutta kansalainen täytyy olla." En minä oikein tiedä sitäkään, mihin tämä nyt liittyy. Se nyt vain tuntui tärkeältä.

Siirryn kuuntelemaan Shostakovitshin kuuluisaa valssia, joka on sävelletty Stalinin kuoleman jälkeen ja on mielestäni varsin hieno. Älkää kysykö miksi.

PS. Ja korostettakoon, että en ostanut retiisejä hyväntekeväisyyssyistä vaan siksi, että ne ovat minulle herkkua.

Isoisän haudalla

Tässä on isäni isä Teodor Wilhelm, jota en ole koskaan tavannut. Kuva on vuodelta 1918, jolloin silloin vihtiläinen isoisäni sai punakaartiin kuulumisesta 10 vuoden tuomion ja menetti kansalaisluottamuksensa. Suomenlinnan vankileirillä ja Katajanokan Merikasarmilla vietetyn ajan jälkeen hän kävi kuuluisaa Tammisaaren yliopistoa piikkilanka-aidan takana. Hän valmistuikin ihan oikeasti sieltä ammattiin, ja niinpä entinen renki aloitti vapauduttaan suutarintoimensa Helsingin Toukolassa. Perhe asui hellahuoneessa Aleksis Kiven kadulla Alppilassa. Ja sinne tipahti sitten Helsingin suurpommituksissa pommi, jolloin isoisäni ja setäni Aatos saivat surmansa.

Seuraava teksti on kirjoittamani melko tuore radiokolumni:

Jostain syystä halusin yhtäkkiä käydä isoisäni haudalla. En normaalisti ole lainkaan niitä ihmisiä, joilla on ylipäänsä tapana käydä toisten haudoilla – en käy edes jo kuolemaan ehtineiden ystävieni haudoilla.

Isoisäni kuoli Helsingin suurpommituksissa vuonna 1944, kun hän jäi typeryyksissään kolmen vanhimman pojan kanssa katsomaan visuaalisesti ilmeisen vaikuttavia pommituksia. Siinä meni sitten yksi setänikin. Mummi ja kolme nuorinta lasta – isäni niiden joukossa – lähetettiin sentään pommisuojaan. Minun onnekseni kai.

Kaikki tämä tuli sattumalta mieleeni, mutta sitten muistin, että jokunen vuosi sittenhän minä jo yritin käydä siellä haudalla, eikä sitä edes enää ollut. Pommituksen uhrit saivat kaupungilta haudan, mutta sen ylläpitosopimus lakkasi aikoinaan, ja kaikkien nimet hakattiin yhteiseen kivimuistomerkkiin. Isoisälleni kävi niin, että hänen sijaansa hakattiin vahingossa tuon pommituksessa kuolleen setäni nimi, vaikka tällä olikin jo oma paikkansa Hietaniemen sankarihautausmaalla. Hän oli nimittäin lomalla oleva sotilas. Näin siis isoisälläni ei ole hautaa lainkaan.

No sehän rupesi jotenkin pistämään vihaksi. Halusin päästä isoisäni kanssa rituaaliseen yhteyteen. Niinpä päätin tehdä asialle jotain. Otin raitiovaunun, ja tuorein linja 9 kuljetti minut Alppilaan suoraan sen talon eteen, jonka paikalla sijainneessa pommin alle jääneessä puutalossa isoisäni ja mummini hellahuone aikoinaan oli.

Haudalla yleensä hiljennytään, ja jotkut varmaan yrittävät saada jonkinlaisen yhteyden vainajan kanssa. No eihän Aleksis Kiven kadulla sijaitsevan kerrostalon edessä noin vain hiljennytä. Jotain rituaalista piti kuitenkin keksiä, ja niinpä päätin ainakin dokumentoida digikameralla talon graffitit ja tarrat. Onneksi kyseessä on tosi iso talo – peräti seitsemän rappua –, niin oli edes vähän tekemistä. Graffiteja ei ollut lainkaan, mutta tarroja oli kahdeksan. Neljässä tarrassa oli kuva ja kahdessa teksti. Kuvista kolme oli jo tutuksi tulleen, myös Punavuoressa liikkuvan tarrataiteilijan käsialaa. Oli hauska nähdä vanha tuttu tekijä, jonka ilmeikkäät ihmisfiguurit ovat ihan oikeasti aika hauskoja piristeitä rännien kyljessä.

Teksteistä toinen oli ”Ratface”. Kyseessä lienee muutaman vuoden ikäinen hardcorepunk-bändi, jonka tuotantoa sitten kuuntelin illemmalla internetissä MySpacen kautta. 

En oikein tiedä, muodostuuko tässä mielekästä yhteyttä, mutta oli se jotenkin aika metkaa muistella isoisäänsä kotimaista bilepunkkia kuunnellen. Kyllä minä nimittäin ihan oikeasti isoisää muistelin koko päivän. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että minähän en ole tavannut koko miestä koskaan. Kaikki on vain kuulopuhetta ja muutamia valokuvia.

Toinen tarrateksteistä oli sitten herkkä. Siinä luki oikein huutomerkin kanssa: ”Kuuntele itseäsi!” Tuli sellainen olo, että joku angstinen öinen kulkija on ollut olemassaolonsa peruskysymysten äärellä. Minulla oli kuitenkin vähän hilpeä olo, joten päätin kuunnella raadollisia pyyteitä. Mieleni teki mieli nimittäin olutta, ja niinpä menin talon nurkalla sijaitsevaan ravintolaan. Se näkyi vaihtaneen nimeä. Vielä viime vuonna se oli Kultainen Kulaus, nyt se oli nimeltään Paja. Mutta kun myöhemmin juttelin päivästäni ystäväni Hanskin kanssa, hän kertoi sen 1960-luvulla olleen Kipakka. Kultainen Kulaus oli vähän pahamaineinen paikka, mutta Kipakka se kuulemma vasta varsinainen alan mesta oli. Siellä se isoisänikin olisi varmaan istunut, jos olisi Alppilassa elämäänsä saanut jatkaa. Sen verran alan mies se oli.

Päätinkin isoisäni kunniaksi ryhtyä tallentamaan tätä vähän toisenlaista helsinkiläistä klasikkoravintolaperinnettä – näistä ravintoloista kun ei ole paljon kirjoja kirjoitettu. Ja jos haudalle tekee mieli, tiedän nyt mitä tehdä. Yhteys löytyy ja jopa kasvaa eri suuntiin.

Tähän loppui kolumni. Mutta eiköhän omasta rööperiläisestä kantakapakastanikin ole jo tulossa klassikko! Siellä mellastettiin juuri Suomi-konepistoolin kanssa. Oikeastaan vähän surullista.

Kanavanrannalla

Merellistä kaupunkia voisi yrittää hahmottaa myös erilaisten vesireittien avulla. Tämä juolahti mieleen, kun PPS järjesti jostain syystä kevätretken Ruoholahden kanavalle. Niinpä PPS päätti tulevaisuuden retkiä varten ottaa selvää muistakin Helsingin kanavista. Niitä on ainakin viisi. Suurimman huomion Ruoholahdessa vei kanavan vieressä sijainnut siirtolava, jossa oli sukeltajien viikolla keräämää roinaa, lähinnä polkupyöriä ja ostoskärryjä. Vartissa olleesta artikkelista kävi ilmi, että Ruoholahti on itse asiassa yksi pahimmista roskauspaikoista ja että kaupungin rakennusvirasto putsaa säännöllisesti paikkoja, johon ihmisillä on taipumus pulahtaa tai tippua.

Vaarallisiahan nuo romut tietenkin ovat, mutta jotain melankolisen kaunista – ja suorastaan taidetta muistuttavaa – jätteissäkin voi toki olla:

Ja voisihan olla, että kalat eivät tajuaisi näiden olevan vaarallisia – ehkäpä pikemminkin päinvastoin.

Vaasankadulla

Punavuori oli aikoinaan seutua, jossa harrastettiin haureutta ja syntiä. Sieltä sai ostaa pimeän pullon ja sieltä löytyi maksullista naisseuraa. Nykyään ei pimeitä pulloja juurikaan taida enää olla, mutta prostituutio elää kaupungissa edelleen. Punavuoressa sitä ei taida kuitenkaan olla, ja siksi PPS päätti tehdä retken Vaasankadulle (mainittakoon muuten, että Vaasankatu sijaitsee vastoin yleistä puheenpartta Kallion sijaan Alppiharjun kaupunginosassa ja tarkemmin Harjun osa-alueella). Erilaisia seksipalveluja tarjoavia paikkoja on lyhyellä kadunpätkällä (n. 400 metriä) kaikkineen kuusitoista. Suurin osa niistä tarjoaa ns. thai-hierontaa. Helsingin Sanomissa vähän aikaa sitten ilmestyneen artikkelin mukaan sadat thainaiset ovat pudonneet yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle ja ovat joutuneet perheväkivallan uhreiksi ja seksityöläisiksi muun muassa tällaisiin hierontapaikkoihin. No, ensinhän jonkun on tietenkin osoitettava, että kyse on laittomasta toiminnasta. Mutta hitto soikoon, kävelkää Vaasankatu päästä päähän ja katsokaa ympärillenne ja käyttäkää ns. tervettä järkeä. Taitaa kyse olla vain viranomaisten tahdosta ja kyvystä. Mainittakoon vertailun vuoksi, että Virossakin onnistuttiin lopettamaan kokonaan piraattiäänitteiden myynti ja itse asiassa koko Mustamäen torin piraattihalli, joka oli olemassa vain suomalaisia turisteja varten. Kyllä Vaasankadunkin pystyisi epäilemättä siivoamaan.

Mutta tältä siis näyttää Vaasankatu:

Iso-Roban tarrataidetta

Toisinaan kannattaa katsettaan tarkentaa ränneihin, sähkökaappeihin ja muihin kadunkalusteisiin, joissa saattaa nähdä kaikkea pientä ja kiinnostavaa, jota tällainen vanhempi äijä ei välttämättä ihan edes ymmärrä. Yksi tällainen alue on tarrataide, yhdensorttinen graffitin tai katutaiteen alalaji, jota kaupunki on täynnä mutta jonka spottaaminen vaatii vähän harjaannusta ja jota toisaalta siivotaan pois myös varsin ripeään tahtiin. Kävelin Iso-Roban kävelukatuosuuden kokonaan läpi ja kuvasin jokaisen tarran, joka ei ollut suoranainen mainos (useimmiten kyse on bändimainoksista) ja josta oli jotain järkevää vielä jäljellä. Tässä on siis dokumentoituna Roban tarratilanne yhtenä huhtikuisena päivänä, mutta en valitettavasti osaa kertoa tarroista sen enempää, koska nyt alkaa minunkin osaltani se varsinainen opiskelu. Esimerkiki kaikista alimpana oleva timanttikuvio levisi ympäri kaupunkia eri kokoisina tarroina muutama vuosi sitten, mutta en ole saanut sen merkityksestä mitään tietoa. Parikymppinen poikanikaan ei osannut minua valistaa. En siis lainkaan vastusta, jos saan kuvista kommenttejakin. Alla kuitenkin kaikki: