Surullisten polkupyörien kaupunki / Onnellisten polkupyörien kaupunki

Eräs polkupyörä sai minut viime vuoden kevättalvella uuden harrastuksen pariin. Päätin ryhtyä keräämään valokuvaamalla surullisia polkupyöriä. Ajattelin myöhemmin vaikka pitää valokuvanäytelyn Surullisten polkupyörien kaupunki. Tässä tuo ensimmäinen surullinen polkupyöräni:

En minä sitten kuitenkaan jaksanut olla kovin aktiivinen. Muutaman satunnaisen kuvan otin. Esimerkkinä vaikkapa tällainen:

Tänä talvena innostuin lumentulon aikoihin hetkeksi uudestaan. Polkupyöriäkin näköjään unohdetaan hankeen:

Mutta sitten harrastus taas lopahti. Surullisten polkupyörien kerääminen loppui kuitenkin lopullisesti vasta kun tajusin, että on olemassa onnellisiakin polkupyöriä – siis niidenkin lisäksi, joilla ajetaan ja joita huolletaan. Tämä vanhuspari on selvästi löytänyt toisissaan sen oikean. Ne ovat liittyneet toisiinsa yhteisellä hempeällä vaaleanpunaisella lukolla, eikä ruoste tai satunnaiset puuttuvat penkit elämänmenoa haittaa. Mikä rauha ja kiintymys:

Vappukävely salaperäisessä metsässä

"Kyllä me taidamme elää vaarallisia aikoja", ajatteli mies, mutta ei kuitenkaan lähtenyt vappumarssille. Sen sijaan hän makaili sängyllä, luki kirjaa nimeltä Estetiikan klassikot ja kävi kotinsa lähellä sijaitsevan vesitornin kukkulalla pienellä luontokävelyretkellä. Siinä ei tietenkään olllut mitään kummaa, että eräälle penkille oli unohtunut tutti,

mutta kuka ja miksi unohtaa penkille kokonaisen ison nipun vaatteita ja muuta ihan puhtaalta vaikuttavaa kangastavaraa:

Pieni metsäinen kukkula oli muutenkin vaikuttanut aina aika kummalliselta. Oman tunnelmansa oli luonut tietenkin paikkaa varjostava jättimäiseltä tuntuva vesitorni:

Mutta kyllä kukkulan luontokin oli aika kummallinen. Se oli täynnä jo täysin keloontuneita tai sitten par'aikaa keloontuvia puita, jotka toivat alueelle alituisen kuoleman tunnelman:

Kukulalla oli liikkunut myös outoja ihmisiä, jotka olivat rakentaneet sinne majoja muistuttavia rakennelmia, mutta ei syvennyksen ylle rakennettu pieni ja harva katto pystyisi pitämään sen paremmin tuulta kuin sadettakaan:

Jos eräässä kolossa asui Yhdysvaltain ystäviä, niin toisessa oli sitten kai natsien koti:

Ja joku oli varmaan ajatellut rakentaa kamiinan, jossa olisi jättimäinen peltiputken pala savupiippuna:

Ja oli siellä jääkaappikin. Pieni kolo, jossa oli ovi ja oven takana kolme tyhjää säilyketölkkiä:

Kukkulalla oli rajansa:

Mutta kaikki rajathan ovat ylitettävisä. Maan sisäänkin voi toisinaan mennä, jos on tarpeksi iso jakoavain:

Ajatus maanalaisesta elämästä alkoi kuitenkin ahdistaa miestä, ja hän päätti kiivetä kukkulan huipulle. Sieltä hän katseli rakastamaansa kaupunkia, mutta tunsi samalla olevansa kuin huikaisevan kansallismaiseman äärellä:

Niin hän tunsi itsensä hetken aikaa Caspar David Friedrichiksi, ajatteli 'ylevän' nimellä tunnettua esteettistä kategoriaa, rauhouttui ja palasi sänkyynsä lukemaan Estetiikan klassikoita. Kukkula ei sittenkään ollut Pet Semataryn maisema, vaikka hetken aikaa oli siltä tuntunutkin.

Oikeassa valossa

Jouduin taannoin käymään illansuussa työasioissa Nurmijärvellä. Itse asiassa olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni Nurmijärven keskustaan. Siksi ajattelinkin lähteä vähän aikaisemmin, että ehtisin nähdä Nurmijärveä ja muun muassa keskustan julkista taidetta. Mutta enhän minä umpikaupunkilaisena tajunut, että vuoden pimein aika jatkui edelleen, eikä myöhään iltapäivällä ollut enää juurikaan valoa. Ensin olin pettynyt, mutta sitten ajauduin kuitenkin aivan uusiin ajatuksiin.

Voiko julkisella veistoksella olla katsojan kannalta optimaalinen vuorokaudenaika tai vuodenaika? Millä se olisi perusteltavissa, koska nehän ovat siellä joka säällä ja kaikkina aikoina, ja sellaisina niitä myös koetaan. Miksi veistokset kuitenkin kuvataan yleensä kesällä ja päivänvalossa? Millä tavalla ja miksi ihmeessä kesä ja päivänvalo ovat enemmän totta? Itse asiassa Wäinö Aaltosen (19894–1966) lankomiehen Aukusti Veuron (1986–1954) Aleksis Kivi (pystytetty 1934, siirretty nykyiselle paikalleen vuona 2000) näytti pakkasillan lumisateessa kaikessa yksinäisyydessään ja siinä "näkymättömydessä", jonka julkinen veistos väistämättä aina saavuttaa ihmisten arjessa, aika kauniilta ja runolliselta:

Sama runollisuus koski vielä lähempänä kirjastoa ollutta Toivo Jaatisen (s. 1926) pronssiveistosta Seitsemän veljeksen tie (1984):

Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä kävelin vielä Veuron veistoksen ohi. Kauempaa se näytti vielä kauniimmalta ja runollisemmalta:

Kannattaisiko taiteenharrastajan siis yrittää tietoisesti tarkastella julkista taidetta vähän epäortodoksisemmissa olosuhteissa eikä aina yrittää etsiä jotain omituista optimaalista tilannetta, jota ei siis taida ollakaan? Näin luulen.

Kun rakkaus alkaa

Olen muutaman vuoden ajan harrastanut katutaiteen dokumentoimista niin, että se on käynyt jo miltei automaattiseksi toiminnoksi. Taskussani on kaupungilla liikkuessani nykyään koko ajan pieni digikamera, ja silmäni on jo oppinut ilmeisen tiedostamattomasti ja myös pakottomasti hakeutumaan koko ajan oikeisiin paikkoihin – ränneihin, liikennemerkkien taustoihin jne. Kuvia on useita satoja. Jos minulta olisi vähän aikaa sitten kystytty, että miten kaikki alkoi, en olisi todennäköisesti muistanut. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että jouduin muista syistä käymään läpi kuva-arkistoani. Kun näin erään kuvan, muistin samalla, että juuri tuostahan kaikki alkoi. Ja päivämäärähän on tietysti säilynyt tiedostossa. 30.6.2007 olin käymässä Tallinnan raviradalla, kun portilla ollut omituinen teksti kiinnitti huomioni: "I want to become a stencil artist."

 

Ja eiköhän tarina jatkunut vielä elokuussa, kun joku oli ollut taiteilijaksi haluavan tyypin kanssa eri mieltä. Nyt myöhemmin kyllä tajuan, että molemmat tekstithän saattavat toki olla saman tekijän sapluunasta (stencil) lähtöisin, koska näinhän teoksesta – tavallaan siis sen sanomasta – tulee kiinnostavampi. Ihan sama joka tapauksessa, koska duuni on kuitenkin aika hieno. Tästä minun harrastukseni sitä paitsi alkoi. Tätä ennen en edes tiennyt, että oli olemassa jotain sellaista kuin sapluunataide eli stencil art. Nyt minulla on hyllyssäni jo useita kirjoja aiheesta, ja tunnistan alan suuria mestareita kuten Banksy tai Blek le Rat, ja olen löytänyt tieni tosi hienoille sivustoille kuten Stencylvania. Olihan hauskaa löytää tuo unohtamani kuva uudestaan!  

Neuvostovirolaisen kahdeksankulmaisen tyyppikioskin kiehtova maailma

Neuvostoliittolaisille tyyppitaloille on tapana hieman naureskella. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tyyppitalo sinänsä ei ole pelkästään sosialistisen maailman ilmiö. Suomessakin tehtiin erilaisia tyyppitaloja 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti, muun muassa niitä ns. rintamamiestaloja. Yllä olevassa kuvassa on esimerkki Tallinnan Pelgurannaan 1960-luvun alussa rakennetuista silikaattitiilisistä tyyppitaloista suunnittelutoimisto Eesti Projektin mallia '1-317', joka kansan suussa tunnetaan nimellä hruštšovka (ven. хрущёвка). Tällä nimityksellä tunnetaan ne 3–5-kerroksiset elementti- tai tiilitalot, joita ympäri Neuvostolittoa rakennettiin Nikita Hruštšovin (1894–1971) ollessa kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliton tosiasiallinen johtaja vuosina 1953–64. Virossa suurin osa tämän ajan tyyppitaloista näyttää olevan "vain" nelikerroksisia tiilitaloja – viisikerroksisuus johtuu siitä, että viisi asuinkerrosta oli hissittömyyden maksimi. 

Vastarakennettunahan millään talolla ei vielä ole mitään luonnetta. Kiinnostavaksi talo tuleekin vasta ajan myötä. Kun takana on tarpeeksi historiaa, elettyä ja koettua elämää, alkaa taloillakin olla oma luonteensa. Tätähän normaalin asuintalon ollessa kyseessä satunnainen matkailija voi vain arvailla. Alla oleva '1-317' on sekin Pelgurannasta. Olen seissyt talon edessä Sõle-kadulla useampaankin kertaan. Sitä on kiva katsella, mutta eihän minulla ole aavistustakaan juuri tämän talon luonteesta ja historiasta. Pitäisi ehkä istua lähistön baarissa ja tutustua johonkin mieheen, joka sattumalta siellä asuu. Näinkin voi toki joskus tapahtua. Pitää vain odotella. Ja voi sitä itsekin toimillaan avittaa.

Olen alkanut hiljalleen tutkailla erilaisia tyyppirakennuksia, joita neuvostoaika Tallinnaan mukanaan toi. Tällaisia ovat asuintalojen lisäksi muun muassa monet koulut, lastentarhat ja esimerkiksi muutamat elokuvateatterit. Viitisen vuotta sitten huomasin ensimmäistä kertaa myös tyyppikioskien olemassaolon. Luulenpa, että tähän on tarvittu useampien kioskien hieman tiedostamaton näkeminen, kunnes niiden tunnistettava muoto on jonain satunnaisena hetkenä herättänyt kiinnostuksen. Ensimmäinen tietoisesti näkemäni kahdeksannurkkainen tyyppikioski sijaitsee Tallinnan Mustamäen kaupunginosassa: 

Tämä pieni kioski toimi kukkakioskina silloin, kun näin sen viitisen vuotta sitten. Kuvaushetkellä se oli kuitenkin kiinni. Sittemmin olen unohtanut sen, ja nyt onkin tarkoituksena matkustaa lähiaikoina Tallinnaan katsomaan sitä, että onko se ylipäänsä enää olemassa. En edes ihan tarkkaan muista sitä katua, minkä varressa se sijaitsi. Trollikkareitin varrella se kuitenkin oli.

Romanttisuus liittyy usein katoamiseen. Minulle tämä kuva onkin siksi haikean romanttinen. Kuva on nimittäin mustavalkoinen siksi, että alkuperäinen on tietokoneeni kovalevyn hajottua hävinnyt taivaan tuuliin. Jouduin reproamaan oman kuvani mustavalkoisena kirjan sivuilta. On tapahtumassa jotain sympaattistakin.

Sympaattista oli myös nähdä ensimmäinen uusi kioski sen jälkeen, kun niiden olemassaolosta oli ylipäänsä tullut tietoiseksi:

Se tapahtui Tallinnan lähellä, alle 30 kilometriä länteen Keilan pikkukaupungissa, jossa rautatieasemalla sijainnut kioski toimii vielä ihan alkuperäisessä käytössäänkin. Ostin sieltä elokuussa 2009 kaalipiirakan ja limsapullon. Kun aloin kuvata kioskia, sen myyjä selvästikin hermostui ja soitti ilmeisesti omistajalle. Menin heti sanomaan olevani vain "arhitektuurturist", ja sitten tulimmekin ihan hyvin juttuun. Sittemmin olen käynyt kioskilla jo toistamiseenkin. Nyt se onkin jo kuin vanha tuttu:

Jonain päivänä aion ottaa vielä yhteyttä Viron arkkitehtuurimuseoon ja selvittää tyyppikioskin vaiheet ja löytää toivottavasti alkuperäiset piirustukset. Kioskista on vaihtelevan koon lisäksi olemassa myös rakenteeltaan erilaisia versioita. Esimerkiksi suljetumpi versio, jota käytetään muun muassa torikojuna. Entisen Neuvostoliiton sukellusvenetukikohdan Paldiskin torilla kesällä 2009 niitä oli kaksi:

  

Toinen oli kuvaushetkellä ilmeisesti varastokäytössä, mutta toisessa, joka oli aika rajun näköisesti päällystetty kokonaan pellillä, oli myös myyntitoimintaa:

Ajat muuttuvat. Tehdas, jossa valmistettin aikoinaan kaapeleita, saattaa muuttua taiteilijoiden työhuoneiksi ja museoiksi. Näin voi käydä myös kahdeksankulmaiselle tyyppikioskille. Kun uskaltauduin Tallinnan itäpuolella sijaitsevaan yksityiseen sotamuseoon (Eesti Vabadusvõitluse muuseum) Raen kunnassa Lagedissa, yllätti minut kauniissa jokivarren luonnossa varsin kummallinen näky. Siellä ne olivat, panssarivaunu ja kahdeksankulmainen tyyppikioski, sulassa sovussa:

Kioskista oli tehty omituinen luokkahuonetta muistuttava näyttelyinstallaatio:

Kioskeja voi myös näköjään yhdistellä. Alla oleva hurjan näköinen – myös hurjan värinen naapuritalon mukaan sävytetty – tuplakioski (ympärivuorokautinen kioski ja snagari sekä kukkakauppa ja suutari) on ihan Tallinnan linja-autoaseman vieressä:

Ja sitten törmäsin todelliseen mysteeriin. Raasikun Arukülassa löysin tosi kummallisen kahdeksankulmaiseen kioskin. Olen mielessäni kuvitellut, että kyseessä on tuunattu kioski, jossa perusmalli on korotettu harjakattoiseksi ikään kuin kansallisromanttisessa hengessä. En ole tästä lainkaan varma, mutta ajatus tuntuu hauskalta. Voihan toki olla, että tämä kummajainen on ihan tehdasvalmisteinenkin:

Lagedista löysin myös kioskin, joka sai minut katselemaan niitä ihan uusin silmin. Jostain syystä vasta juuri tämä varastoparakkina pienen kylätien varrella sijainnut kioski sai minut tajuamaan, että ehkä joskus voisin mennä tällaiseen paikkaan, koputtaa ovelle ja kysyä isännältä, että mitäköhän kioski mahtaisi maksaa, jos tulisin ja hakisin sen kuorma-autolla pois. Sitä en kyllä vielä uskalla ajatella, mitä isäni ja äitini sanoisivat, kun yrittäisin tuoda heidän kesämökilleen oman kahdeksankulmaisen pikkumökkini miljöötä kaunistamaan:

 

Olen viime aikoina ollut sairauksistani johtuen mielialoiltani melko ailahteleva ja myös masennukseen taipuvainen, väliin jopa vähän romanttisen suisidaalinenkin. Päätin kuitenkin vähän aikaa sitten, että en halua kuolla ennen kuin olen nähnyt jokaikisen Viron kahdeksankulmaisen tyyppikioskin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon niitä on ja missä ne kaikki sijaitsevat.

(Perustuu esitelmään, joka pidettiin Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen maantieteen koulukunnan 2. maailmankonferenssissa 'Ulkona kartalta' Suomenlinnan Susisaaressa 27.–28.2.2010.)    

Valetta

Punavuoren Psykomaantieteellinen Seura

ylpeänä esittää:

Vale

Katutaidetta Virosta  – Street Art from Estonia

Tervetuloa avajaisiin Like-kirjakauppaan (Iso Roobertinkatu 20) keskiviikkona 25.11.2009 klo 17.00

Alice Tislerin haamu

Tallinnan Magasini-katu kulkee Veerennin (=Vesiränni) kaupunginosassa Nimensä se on saanut lähistöllä sijatsevista armeijan vanhoista varastoista. Neuvostoaikana katu tunnettin kuitenkin nimellä Tisleri. Tätä nimeä Magasini kantoi vuosina 1949–1990. Nimen antoi Keilan taisteluissa kuollut Virossa melko harvinainen naispuolinen punakaartilaismarttyyri Alice Tisler (1893–1918).

Kävin kesällä Tallinnasta vähän länteen sijatsevassa Keilassa, mutta en löytänyt sieltä mitään Alicesta muistuttavaa. Kävin vähän myöhemmin myös Tallinnan itäpuolella Kehrassa, ja siellähän olikin yllättäen vielä jäljellä Tisleri tänav – jopa vielä harvinaisella kaksikielisellä kyltillä, joita ei Virossa enää juurikaan näe:

No, ei kai tässä mitään niin hirvittävän merkittävää ole. Tulin kuitenkin jostain syystä  samalla tarkistaneeksi sen, että muita Tislerille nimettyjä katuja ei Virossa enää ole. 

Taidankin alkaa suunnitella matkaa Narvan Kosmonaudi-kadulle tai Sillamäen Majakovski-kadulle – Tallinnassa kun vastaava ehditiin sekin muuttaa takaisin Sitsi-kaduksi eli Karttuunikaduksi. Sillamäen Majakovskikin on tätä nykyä Viron ainoa Majakovski-katu. Ja hitto, onpa Narvassa vielä jäljellä Partisani-katukin! No hyvä, vielä yksi: Sillamäessä on Majakovskin lisäksi Gagarini – sekin Viron ainoa.
PS. [Lisäys 3.3.2010] Unohdin mainita, että Alice Tisler oli myös Itä-Virossa Kohtla-Järvellä vaikuttanut lyhytikäinen (1988–90) punkbändi. Nimi johtui siitä, että kundit yöpyivät Tallinnassa käydessään Tisleri-kadulla. Levyttämään he eivät päässeet, mutta jollain ruotsalaisella piraattikasetilla heiltä on pari biisiä. Vuonna 2007 he heittivät yhden nostalgiakeikan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 10: Kun mieleen juolahti Itä-Saksa

Mies oli jo vuosia katsellut erästä kaupungin divaria bussinikkunasta. Aina liikkeen nähdessään hän päätti tehdä sinne retken, ja aina se jotenkin unohtui. Tämä harmitti miestä itse asiassa aika paljon, koska hänen melko isosta kirjastostaan suurin osa oli hankittu kaupungin antikvaarisilta kirjakauppiailta. Eräänä päivänä hän sitten päätti lähteä sinne varta vasten kirjaostoksille. Hän oli jopa päättänyt sen, mitä etsii: jotain venäläistä  kirjallisuutta tai Venäjän 1900-luvun kulttuurihistoriaa.

Ja kuinkas kävikään: Liike oli juuri lopettanut toimintansa!

Miehelle tuli välittömästi mieleen se harmittava tosiseikka, että hän ei koskaan ehtinyt käymään DDR:ssä. Eikä se enää koskaan olisi mahdollista. Näin oli nyt sitten käynyt tämän antivariaatinkin kanssa.

Onneksi olen sentään Neuvostoliitossa käynyt, ajatteli mies itsekseen hymyillen ja lähti sitten katsomaan Sibelius-monumenttia. Harvoin nimittäin sinnekään tuli varta vasten mentyä.  

Valokuvan maalauksellisuudesta

Mies oli jo pitkään naureskellut sille tavalle, jolla valokuvaa kammettiin kuvataiteen keskiöön. Viimeisin villitys oli puhua "valokuvan maalauksellisuudesta", mikä miehen mielestä vain osoitti puhujien sivistämättömyyttä varsinaisen maalauksen problematiikan suhteen. Sitten mies kuitenkin tajusi, että kuvatessaan omasta mielestään vain dokumentaarisesti kaupungin tarrataidetta, oli hän kuitenkin läheltä katsoessaan oppinut huomioimaan seinäpinnoista sellaisia ulottuvuuksia, joita voisi tavallaan miettiä maalauksellisuuden kannalta. Toisinaan hän huomasi jopa ottavansa sellaisia valokuvia. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 9: Aleksis Kivestä ja muslimeista

Tämän rakennuksen paikalla sijainneessa puutalossa asui aikoinaan Aleksis Kivi. Laattaa talo ei jostain kumman syystä ole tästä tapahtumasta seinäänsä saanut. 

Näyteikkunaa katsoessaan mies mietti mallinukkien mahdollista eroottisuutta. Voisiko joku kiihottua niiden näkemisestä? Tai voisiko vastaavasti joku ohikulkija olla moraalisesti närkästynyt niiden näkemisestä? Esimerkiksi syvästi uskovainen muslimi? Varsin todennäköistä, ajatteli mies. 

Mies mietti, että voisikohan maassa tulla jonain päivänä voimaan laki, joka kieltäisi alastoman mallinuken pitämisen avoimessa näyteikkunassa. Kaikki kun tuntuu nykyään olevan kuitenkin mahdollista. Mies muisti Espooseen suunnitellut betoniporsaat, jotka olivat siis oikeita porsaan kuvia. Suunnittelijana toimi kuvanveistäjä Pekka Jylhä. Betoniporsaita ei koskaan otetu käyttöön, koska pelättiin, että jotkut muslimit voisivat loukkaantua "saastaista eläintä" kuvaavista veistoksista. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut tarkastamaan asiaa keneltäkään muslimilta. 

Avara luonto

Mies matkusti raitiovaunulla uimaan ja mietiskeli itsekseen, että pitäisi taas joskus päästä vähän luontoon oleilemaan. Klooriveden sijaan mereen uimaan. Voisi olla vähän pesemättäkin ja kerätä multaa kynsien alle. Haista kalalle ja nyppiä illalla t-paidasta kuivuneita kalansuomuja.

Miehellä oli kassissaan Palmolive Pure Arctic -suihkushampoota, jota hän oli ostanut sen puoliksi käytetyn Palmolive Thermal Spa Hydrating -suihkugeelin tilalle, joka häneltä edellisenä päivänä oli varastettu. Leväuutteita ja termisiä mineraaleja? Vähän valheeltahan tuo tuntui, ajatteli mies eikä uskonut edes tuotteiden olevan biohajoavia. Tämän hän päätti selvittää ja ryhtyä jatkossa kiinnittämään huomiotaan tähänkin ulottuvuuteen kulutuskäyttäytymisessään.

Mies nousi raitiovaunusta ja näki hämmästyttävän näyn, jonka syntyhistoriaa hän päätti miettiä tarkemmin vasta illalla:

Eikä uimasta poistuminenkaan ollut aivan jokapäiväinen kokemus. Mies oli nähnyt televisiossa paljon poliisin tutkimuksiaan varten rajaamia alueita. Suomalaisessa luonnossa hän ei koskaan ollut sellaista kuitenkaan nähnyt. Nyt tuli sekin hetki vastaan. Miestä vähän naurattikin. Nyt hän oli nähnyt elämässään tasan yhden ketun ja tasan yhden poliisin rajaaman alueen – tai siis jäännökset sellaisesta:

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto kahden vieraan miehen haudasta

Mies ei saanut unta. Miettiessään Paldiskiin haudattua Vasilia, hän muisti toisenkin hautausmaan. Hänen mieleensä tuli hetki Vasalemman kunnan Ämarin kauppalassa täysin merkitsemättömänä metsästä löytämällään läheisen sotilaslentokentän vanhalla neuvostoaikaisella hautausmaalla. Siellä hän oli ihaillut kahden lento-onnettomuudessa tuhoutuneen lentäjäsankarin, Vjatseslavin ja Andrein hautaa. Sellaista ilmestystä hän ei olisi keskeltä metsää odottanut löytävänsä. Koko hautausmaakin vaikutti melko hylätyltä.

Muisto tuosta hetkestäkin oli niin omituinen, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä siitä tulisi ajatella. Niinpä hän nukahti. Toki jokailtaisella nukahtamislääkkeelläkin oli epäilemättä oma osuutensa unentulon helppouteen. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto vieraan miehen haudasta

Mies sai Vladimir Majakovskin elämäkerran luettua loppuun. Häntä vähän nauratti se, että miltei kaikissa valokuvissa Majakovskilla oli sätkä suussaan. Samalla hän muisti sen, miten oli Viron Paldiskissa, entisessä ydinsukellusvenetukikohdassa, käynyt joskus elokuun alussa vierailulla hautausmaalla ja viettänyt hetken erään Vasilin haudalla. Kyllä Vasili pani vielä Vladimiria paremmaksi! Hänestä oli jäänyt jopa hautakiveen kuva sätkä suussaan.

Mies oli vähän haikea, sillä hän oli itse lopettanut terveyssyistä tupakoinnin puolta vuotta aikaisemmin. Se oli ollut tavallaan helppoa, mutta jokin hänen mieltään silti kaihersi. Hän sanoikin vielä useasti tuttavilleen olevansa silti habitukseltaan tupakoija.

Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Näin hän kysyi mielessään Vasililta mennessään nukkumaan ja yrittäessään miettiä jotain muuta kuin erilaisia mielihalujaan, joita oli niin monin tavoin kahlittava.  

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 7: Konteksti

Mies oli luullut, että hänen normaalisti käyttämänsä pukuhuoneen kaappi oli jonkin siivousoperaation takia väliaikaisesti poissa käytössä. Mutta kun aluetta rajaava naru oli seuraavanakin päivänä käytössä, hän tulkitsi sesongin lopun ja kävijöiden vähenemisen tuottaneen sen, että vastaavasti vähenevää siivouksen tarvetta tehtäisiin helpommaksi pienentämällä aluetta. Hän jäi kylläkin asiasta epätietoiseksi, mutta katsoi ettei sen perään ehkä kannattaisi lähteä henkilökunnalta kyselemään. Nehän vain ihmettelisivät sitä, että miksi joku asiakas olisi kiinnostunut niin oudosta asiasta. Niinpä hän päätti vain ottaa satunnaisesti jonkun lokeron. Tähän hän päätyi siitä syystä, että ajatus uuden vakiolokeron valinnasta hieman vaivasi häntä. Hän oli nimittäin tullut tietoiseksi siitä, että joku periaate valintaa kuitenkin ohjaisi. 

Mies ajatteli toimia radikaalisti. Ajatus kaapinvalinnan mahdollisesta radikaaliudesta on tietenkin hieman hassu. Näin mies kuitenkin asian koki. Hän muisteli tapaamaansa Krasnojarskissa pitkän uransa tehnyttä taidemaalaria, joka oli muuttanut Suomeen viettämään eläkepäiviään ja alkanut kahdensadan maalaamansa Stalinin muotokuvan jälkeen maalata pelkkiä kukkamaalauksia ja asunnostaan näkyvää lähiön koivumetsää ja koki näin tehdeensä jotain hyvin radikaalia. 

Radikaali on radikaalia vain suhteessa johonkin kontekstiin. Tähän mies oli päätynyt.

Hänen oma elämänsä oli muuttunut aika tasaiseksi. Hän tuli joka aamupäivä uimaan, ui aina saman määrän suurin piirtein samassa ajassa, kuunteli joka päivä samojen kanssauimareiden keskinäisiä juttuja, veti saman määrän leukoja uinnin päätteeksi altaan päädyssä, kävi saunassa ja meni sitten syömään jotain terveellistä lounasta. Näin kaapinvalinnasta tuli tavallaan hänen turhautumisensa välikappale. Silti hän oli tietystä surumielisyydestään huolimatta jotensakin onnellinen, mutta ehkä sitä vain oli vaikea myöntää. Varsinkin kun edeltävien viikkojen keskeisin matkalukeminen oli ollut Vladimir Majakovskin elämäkerta.  

Palattuaan uinnin jälkeen kaapilleen, hän tajusi, ettei valinta kuitenkaan ollut tapahtunut satunnaisesti. Hänen valitsemansa kaapin no. X22 avaimen nilkkaan pujotettava kumilenkki oli muista pyöreänä pysyneistä kumilenkeistä poiketen mennyt lyttyyn. Syytä siihen hän ei keksinyt. Fysiikkaan se varmaan liittyisi.

Hän ei myöskään keksinyt syytä sen vaikutuksesta valintaprosessiin. Olisiko avainlenkin toiseus mahdollisesti selittävä tekijä? Ja miksi?

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 6: Eka kerta

Kun on ikää jo 52 vuotta ja on asunut kotikaupungissaan yli 30 vuotta, sitä luulee tuntevansa paikat aika hyvin. Mutta harhaahan se on. Tänään esimerkiksi istuin ensimmäistä kertaa elämässäni Varsapuistikossa. Olenhan toki nähnyt puistikon tuhansia kertoja, mutta en ole koskaan mennyt sinne varta vasten istumaan penkille. Tämä on sikälikin omituista, että olen ikään kuin taideihminen, ja puistikossa sijaitsee Emil Cedercreutzin veistos Äidinrakkaus (1927), jonka lukijat valitsivat Helsingin Sanomien äänestyksessä kaupungin rakastetuimmaksi veistokseksi. Toisaalta, en minä ole sitä koskaan kaukaakaan rakastanut.

On myös todettava, että puistikko ei ole sisältä koettuna järin viihtyisä. Se ei juurikaan houkuttele istuskelemaan. Sen verran kuitenkin istuin, että mietin niitä helsinkiläisiä paikkoja, joissa olisin kesän mittaan käynyt ekaa kertaa. Muistin ainakin Itäisen Brahenkadun ja Fleminginkadun välisen osuuden Porvoonkadusta. Joskus alkukesästä sitä kävellessäni tajusin, että en ollut koskaan siellä ollut.

Sitten istuin vielä vähän aikaa ja mietin syötäväksi tarkoitettuja asioita, joita en ole koskaan maistanut. Yksi sellainen oli viherherukka, mutta eipäs ole enää, sillä soin niitä Hakaniemen torilta ostamani rasiallisen Cedercreutzia katsellessani. Maku oli vähän niin kuin mustaherukan, mutta en minä nyt siihenkään mitenkään erityisesti sydäntäni menettänyt.

Niin että kai nämä ekat kerrat olivat vähän niin kuin ekat kerrat yleensäkin.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 5: Lukumagiaa

Se tapahtui nopeammin kuin hän oli uskonutkaan. Miltei heti hänen alettuaan epäillä sitä, että hänen päivittäin käyttämänsä pukuhuoneen kaappi saattaisi ehkä olla joskus varattu, kävikin hassusti. Tosin kaappi no. F85 ei ollut varsinaisesti varattu, mutta koko alue oli väliaikaisesti suljettu ilmeisesti siivouksen takia:

Hän oli aina pitänyt itseään arkkirationalistina, joka ei koskaan alentuisi harrastamaan lukumagiaa. Toki hänellä oli aikoinaan ollut oma lottorivinsä, jossa oli erilaisia merkittäviä päivämääriä, mutta siitä oli jo aikaa.

Vaan kuinkas kävikään? Hän oli aamulla tullut normaalia raitiovaunulinjaa 8 korvaavalla bussilinjalla 8X. Niinpä:

Ihmisen muisti on aika kummallinen. Hänen edellisestä lottoamisestaan oli aikaa osapuilleen 25 vuotta, mutta silti hän muisti nuoruutensa rivin edelleenkin ulkoa.

Tässäpä se: 13, 16, 18, 24, 25, 33, 37.

Lukumagiaa tai, hän kuitenkin päätti, ettei missään tapauksessa lottoaisi. 

Tämän päätöksen hän teki lauantaiaamuna eikä ainakaan sinä lauantaina tehnyt lottoriviä.

***

Ei kai se niin kummallista ole, että muistaa omituisia lukuja, hän ajatteli hetken asiaa mietittyään. Muistihan hän 1970-luvun lopulta jopa rynnäkkökiväärinsä numeron: 742796. Kummallista oli se, että lottoriviä miettiessään hän ei muistanut yhdestäkään numerosta sen varsinaista alkuperää. Siitä puutuivat esimerkiksi hänen syntymäpäivänsä numerot 2 ja 20.

Hän lakkasi ajattelemasta asiaa ja meni nukkumaan.

***

Kesken jo unta muistuttavaa horrostilaa hän havahtui hereille. Hänellä oli tapana aina tarinaa kertoessaan väittää, että 742796 oli hänen rynnäkkökiväärinsä numero. Mutta sen ääneen sanoessaan hänellä oli aina myös epäilys, että mahtoiko kyseessä sittenkin olla hänen enonsa puhelinnumero 1970-luvun lopulta. Hän nimittäin asui tuolloin enonsa yläkerrassa ja käytti samaa puhelinta. 

Tarinan periaatteellisen ulottuvuuden kannalta asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä, joten hän laittoi silmänsä kiinni.  

Jäi se kuitenkin vaivaamaan. Pitäisiköhän soittaa enolle? Näin mies ajatteli ennen nukahtamistaan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 4: Teollisuusarkkitehtuuria

Kun lähtee aamulla uimaan ja pitää märkää uimakassiaan mukanaan pitkälle iltapäivään, alkaa pyyhe muhia muovikassissa ikävällä tavalla. Se alkaa siis haista pahalta aivan liian nopeasti. Niinpä ajattelin ryhtyä käyttämään kangaskassia, joka sentään hengittäisi. Löysinkin tarkoitukseen hyvän kassin. Olin ostanut sen Narvasta Kreenholmin manufaktuurin tehtaanmyymälästä (Kauppakeskus Tempo, Tallinna maantee 52) aiemmin alkukesästä. Ostin sen lähinnä sen takia, että halusin jotain Kreenholmin tehtaasta muistuttavaa. Tehdas on hiipuva kangastehdas, jonka omistaa nykyään ruotsalainen Borås wäfveri, enkä usko että he kauaa katselevat huonosti tuottavaa tehdasta. Henkilökuntaa onkin jo alettu vähentää rajusti. Ongelmat alkoivat jo muutamia vuosia sitten. Yksi iso ongelma syntyi epäilystä, että Kreenholm käyttää uzbekistanilaista lapsityövoimalla korjattua pellavaa. Muun muassa 

Marimekko lopetti tuolloin tilaukset Kreenholmilta.

Mutta miksi halusin jotain Kreenholmista muistuttavaa? Koska Kreenholm on yksi Viron merkittävimmistä historiallisista teollisuuslaitoksista. Koska se on kuin kaupunki kaupungissa. Sen vanhat punatiiliset rakennukset ovat tosi komeita ja tuovat mieleen Tampereen. Vain siksi. Silkkaa romantiikkaahan tämä on. Kassia katsoessani minä ajattelen todellisuudessa tätä:

Voi hyvinkin olla, että Kreenholmin kankaat ovat nykyään jotain IKEA-tyyppitä tuotantoa, jonka suunnitelijoilla ei ole enää mitään tekemistä virolaisen kulttuurin kanssa, mutta en tiedä asiaa.

Enkä oikeastaan välitäkään nyt taideteollisuudesta. Minulle on vain tärkeää, että kyseessä on Kreenholmin kassi. Onhan se siis romantiikan lisäksi myös jonkinlaista fetisismiä. Mutta sama se.

On kai kuitenkin aika tyhmää kanniskella märkää kangaskassia pitkin kaupunkia. Mitähän nyt tekisin? 

***

Ja eiköhän minulla ole nyt sukatkin, jotka ovat silkkaa teollisuushistoriaa! En ehkä kehtaa kuitenkaan käyttää niitä, koska ne ovat niin tyhmän näköiset – mieleeni tulee jonkun preussilaisen sotilaan asu. Ostin ne vähän aikaa sitten Haapsalusta, muta niiden kuviointi tulee vanhoista võrumaalaisista ornamenteista. Nämä ovat kuitenkin yhdentekeviä seikkoja. Minulle ne ovat pelkästään Tallinnan teollisuushistoriaa. Ne ovat nimittäin tallinnalaisen tekstiilitehtaan Suvan tuotantoa. Neuvostoaikana tehdas tunnettiin nimellä Punane Koit (= Punainen koitto), aiemmin se oli nimeltään Rauaniit. Arkkitehti Eugen Habermannin piirtämä rakennus (Põhja puiestee 7) on vuodelta 1927. Se on varsin hieno vaikkakin vähän rapistunut. 

Sukkien ornamentiikan sijaan ajattelen siis todellisuudessa aivan jotain muuta: 

Kummallista tämä elämä. 

Myös ihan vakavasti. Jos minä võrumaalaista ornamentiikkaa nähdessäni ajattelen erästä vanhaa tehdasrakennusta Tallinnan aseman lähellä, tulee väistämättä esiin ajatus siitä, että voiko toista ihmistä oikeasti ymmärtää ilman tilaisuutta tolkuttoman pitkiin selityksiin erilaisten asioiden tuottamista nyansseista ja assosiaatioista.

Hmm.