Neuvostovirolaisen kahdeksankulmaisen tyyppikioskin kiehtova maailma

Neuvostoliittolaisille tyyppitaloille on tapana hieman naureskella. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tyyppitalo sinänsä ei ole pelkästään sosialistisen maailman ilmiö. Suomessakin tehtiin erilaisia tyyppitaloja 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti, muun muassa niitä ns. rintamamiestaloja. Yllä olevassa kuvassa on esimerkki Tallinnan Pelgurannaan 1960-luvun alussa rakennetuista silikaattitiilisistä tyyppitaloista suunnittelutoimisto Eesti Projektin mallia '1-317', joka kansan suussa tunnetaan nimellä hruštšovka (ven. хрущёвка). Tällä nimityksellä tunnetaan ne 3–5-kerroksiset elementti- tai tiilitalot, joita ympäri Neuvostolittoa rakennettiin Nikita Hruštšovin (1894–1971) ollessa kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliton tosiasiallinen johtaja vuosina 1953–64. Virossa suurin osa tämän ajan tyyppitaloista näyttää olevan "vain" nelikerroksisia tiilitaloja – viisikerroksisuus johtuu siitä, että viisi asuinkerrosta oli hissittömyyden maksimi. 

Vastarakennettunahan millään talolla ei vielä ole mitään luonnetta. Kiinnostavaksi talo tuleekin vasta ajan myötä. Kun takana on tarpeeksi historiaa, elettyä ja koettua elämää, alkaa taloillakin olla oma luonteensa. Tätähän normaalin asuintalon ollessa kyseessä satunnainen matkailija voi vain arvailla. Alla oleva '1-317' on sekin Pelgurannasta. Olen seissyt talon edessä Sõle-kadulla useampaankin kertaan. Sitä on kiva katsella, mutta eihän minulla ole aavistustakaan juuri tämän talon luonteesta ja historiasta. Pitäisi ehkä istua lähistön baarissa ja tutustua johonkin mieheen, joka sattumalta siellä asuu. Näinkin voi toki joskus tapahtua. Pitää vain odotella. Ja voi sitä itsekin toimillaan avittaa.

Olen alkanut hiljalleen tutkailla erilaisia tyyppirakennuksia, joita neuvostoaika Tallinnaan mukanaan toi. Tällaisia ovat asuintalojen lisäksi muun muassa monet koulut, lastentarhat ja esimerkiksi muutamat elokuvateatterit. Viitisen vuotta sitten huomasin ensimmäistä kertaa myös tyyppikioskien olemassaolon. Luulenpa, että tähän on tarvittu useampien kioskien hieman tiedostamaton näkeminen, kunnes niiden tunnistettava muoto on jonain satunnaisena hetkenä herättänyt kiinnostuksen. Ensimmäinen tietoisesti näkemäni kahdeksannurkkainen tyyppikioski sijaitsee Tallinnan Mustamäen kaupunginosassa: 

Tämä pieni kioski toimi kukkakioskina silloin, kun näin sen viitisen vuotta sitten. Kuvaushetkellä se oli kuitenkin kiinni. Sittemmin olen unohtanut sen, ja nyt onkin tarkoituksena matkustaa lähiaikoina Tallinnaan katsomaan sitä, että onko se ylipäänsä enää olemassa. En edes ihan tarkkaan muista sitä katua, minkä varressa se sijaitsi. Trollikkareitin varrella se kuitenkin oli.

Romanttisuus liittyy usein katoamiseen. Minulle tämä kuva onkin siksi haikean romanttinen. Kuva on nimittäin mustavalkoinen siksi, että alkuperäinen on tietokoneeni kovalevyn hajottua hävinnyt taivaan tuuliin. Jouduin reproamaan oman kuvani mustavalkoisena kirjan sivuilta. On tapahtumassa jotain sympaattistakin.

Sympaattista oli myös nähdä ensimmäinen uusi kioski sen jälkeen, kun niiden olemassaolosta oli ylipäänsä tullut tietoiseksi:

Se tapahtui Tallinnan lähellä, alle 30 kilometriä länteen Keilan pikkukaupungissa, jossa rautatieasemalla sijainnut kioski toimii vielä ihan alkuperäisessä käytössäänkin. Ostin sieltä elokuussa 2009 kaalipiirakan ja limsapullon. Kun aloin kuvata kioskia, sen myyjä selvästikin hermostui ja soitti ilmeisesti omistajalle. Menin heti sanomaan olevani vain "arhitektuurturist", ja sitten tulimmekin ihan hyvin juttuun. Sittemmin olen käynyt kioskilla jo toistamiseenkin. Nyt se onkin jo kuin vanha tuttu:

Jonain päivänä aion ottaa vielä yhteyttä Viron arkkitehtuurimuseoon ja selvittää tyyppikioskin vaiheet ja löytää toivottavasti alkuperäiset piirustukset. Kioskista on vaihtelevan koon lisäksi olemassa myös rakenteeltaan erilaisia versioita. Esimerkiksi suljetumpi versio, jota käytetään muun muassa torikojuna. Entisen Neuvostoliiton sukellusvenetukikohdan Paldiskin torilla kesällä 2009 niitä oli kaksi:

  

Toinen oli kuvaushetkellä ilmeisesti varastokäytössä, mutta toisessa, joka oli aika rajun näköisesti päällystetty kokonaan pellillä, oli myös myyntitoimintaa:

Ajat muuttuvat. Tehdas, jossa valmistettin aikoinaan kaapeleita, saattaa muuttua taiteilijoiden työhuoneiksi ja museoiksi. Näin voi käydä myös kahdeksankulmaiselle tyyppikioskille. Kun uskaltauduin Tallinnan itäpuolella sijaitsevaan yksityiseen sotamuseoon (Eesti Vabadusvõitluse muuseum) Raen kunnassa Lagedissa, yllätti minut kauniissa jokivarren luonnossa varsin kummallinen näky. Siellä ne olivat, panssarivaunu ja kahdeksankulmainen tyyppikioski, sulassa sovussa:

Kioskista oli tehty omituinen luokkahuonetta muistuttava näyttelyinstallaatio:

Kioskeja voi myös näköjään yhdistellä. Alla oleva hurjan näköinen – myös hurjan värinen naapuritalon mukaan sävytetty – tuplakioski (ympärivuorokautinen kioski ja snagari sekä kukkakauppa ja suutari) on ihan Tallinnan linja-autoaseman vieressä:

Ja sitten törmäsin todelliseen mysteeriin. Raasikun Arukülassa löysin tosi kummallisen kahdeksankulmaiseen kioskin. Olen mielessäni kuvitellut, että kyseessä on tuunattu kioski, jossa perusmalli on korotettu harjakattoiseksi ikään kuin kansallisromanttisessa hengessä. En ole tästä lainkaan varma, mutta ajatus tuntuu hauskalta. Voihan toki olla, että tämä kummajainen on ihan tehdasvalmisteinenkin:

Lagedista löysin myös kioskin, joka sai minut katselemaan niitä ihan uusin silmin. Jostain syystä vasta juuri tämä varastoparakkina pienen kylätien varrella sijainnut kioski sai minut tajuamaan, että ehkä joskus voisin mennä tällaiseen paikkaan, koputtaa ovelle ja kysyä isännältä, että mitäköhän kioski mahtaisi maksaa, jos tulisin ja hakisin sen kuorma-autolla pois. Sitä en kyllä vielä uskalla ajatella, mitä isäni ja äitini sanoisivat, kun yrittäisin tuoda heidän kesämökilleen oman kahdeksankulmaisen pikkumökkini miljöötä kaunistamaan:

 

Olen viime aikoina ollut sairauksistani johtuen mielialoiltani melko ailahteleva ja myös masennukseen taipuvainen, väliin jopa vähän romanttisen suisidaalinenkin. Päätin kuitenkin vähän aikaa sitten, että en halua kuolla ennen kuin olen nähnyt jokaikisen Viron kahdeksankulmaisen tyyppikioskin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon niitä on ja missä ne kaikki sijaitsevat.

(Perustuu esitelmään, joka pidettiin Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen maantieteen koulukunnan 2. maailmankonferenssissa 'Ulkona kartalta' Suomenlinnan Susisaaressa 27.–28.2.2010.)    

Valetta

Punavuoren Psykomaantieteellinen Seura

ylpeänä esittää:

Vale

Katutaidetta Virosta  – Street Art from Estonia

Tervetuloa avajaisiin Like-kirjakauppaan (Iso Roobertinkatu 20) keskiviikkona 25.11.2009 klo 17.00

Alice Tislerin haamu

Tallinnan Magasini-katu kulkee Veerennin (=Vesiränni) kaupunginosassa Nimensä se on saanut lähistöllä sijatsevista armeijan vanhoista varastoista. Neuvostoaikana katu tunnettin kuitenkin nimellä Tisleri. Tätä nimeä Magasini kantoi vuosina 1949–1990. Nimen antoi Keilan taisteluissa kuollut Virossa melko harvinainen naispuolinen punakaartilaismarttyyri Alice Tisler (1893–1918).

Kävin kesällä Tallinnasta vähän länteen sijatsevassa Keilassa, mutta en löytänyt sieltä mitään Alicesta muistuttavaa. Kävin vähän myöhemmin myös Tallinnan itäpuolella Kehrassa, ja siellähän olikin yllättäen vielä jäljellä Tisleri tänav – jopa vielä harvinaisella kaksikielisellä kyltillä, joita ei Virossa enää juurikaan näe:

No, ei kai tässä mitään niin hirvittävän merkittävää ole. Tulin kuitenkin jostain syystä  samalla tarkistaneeksi sen, että muita Tislerille nimettyjä katuja ei Virossa enää ole. 

Taidankin alkaa suunnitella matkaa Narvan Kosmonaudi-kadulle tai Sillamäen Majakovski-kadulle – Tallinnassa kun vastaava ehditiin sekin muuttaa takaisin Sitsi-kaduksi eli Karttuunikaduksi. Sillamäen Majakovskikin on tätä nykyä Viron ainoa Majakovski-katu. Ja hitto, onpa Narvassa vielä jäljellä Partisani-katukin! No hyvä, vielä yksi: Sillamäessä on Majakovskin lisäksi Gagarini – sekin Viron ainoa.
PS. [Lisäys 3.3.2010] Unohdin mainita, että Alice Tisler oli myös Itä-Virossa Kohtla-Järvellä vaikuttanut lyhytikäinen (1988–90) punkbändi. Nimi johtui siitä, että kundit yöpyivät Tallinnassa käydessään Tisleri-kadulla. Levyttämään he eivät päässeet, mutta jollain ruotsalaisella piraattikasetilla heiltä on pari biisiä. Vuonna 2007 he heittivät yhden nostalgiakeikan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 10: Kun mieleen juolahti Itä-Saksa

Mies oli jo vuosia katsellut erästä kaupungin divaria bussinikkunasta. Aina liikkeen nähdessään hän päätti tehdä sinne retken, ja aina se jotenkin unohtui. Tämä harmitti miestä itse asiassa aika paljon, koska hänen melko isosta kirjastostaan suurin osa oli hankittu kaupungin antikvaarisilta kirjakauppiailta. Eräänä päivänä hän sitten päätti lähteä sinne varta vasten kirjaostoksille. Hän oli jopa päättänyt sen, mitä etsii: jotain venäläistä  kirjallisuutta tai Venäjän 1900-luvun kulttuurihistoriaa.

Ja kuinkas kävikään: Liike oli juuri lopettanut toimintansa!

Miehelle tuli välittömästi mieleen se harmittava tosiseikka, että hän ei koskaan ehtinyt käymään DDR:ssä. Eikä se enää koskaan olisi mahdollista. Näin oli nyt sitten käynyt tämän antivariaatinkin kanssa.

Onneksi olen sentään Neuvostoliitossa käynyt, ajatteli mies itsekseen hymyillen ja lähti sitten katsomaan Sibelius-monumenttia. Harvoin nimittäin sinnekään tuli varta vasten mentyä.  

Valokuvan maalauksellisuudesta

Mies oli jo pitkään naureskellut sille tavalle, jolla valokuvaa kammettiin kuvataiteen keskiöön. Viimeisin villitys oli puhua "valokuvan maalauksellisuudesta", mikä miehen mielestä vain osoitti puhujien sivistämättömyyttä varsinaisen maalauksen problematiikan suhteen. Sitten mies kuitenkin tajusi, että kuvatessaan omasta mielestään vain dokumentaarisesti kaupungin tarrataidetta, oli hän kuitenkin läheltä katsoessaan oppinut huomioimaan seinäpinnoista sellaisia ulottuvuuksia, joita voisi tavallaan miettiä maalauksellisuuden kannalta. Toisinaan hän huomasi jopa ottavansa sellaisia valokuvia. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 9: Aleksis Kivestä ja muslimeista

Tämän rakennuksen paikalla sijainneessa puutalossa asui aikoinaan Aleksis Kivi. Laattaa talo ei jostain kumman syystä ole tästä tapahtumasta seinäänsä saanut. 

Näyteikkunaa katsoessaan mies mietti mallinukkien mahdollista eroottisuutta. Voisiko joku kiihottua niiden näkemisestä? Tai voisiko vastaavasti joku ohikulkija olla moraalisesti närkästynyt niiden näkemisestä? Esimerkiksi syvästi uskovainen muslimi? Varsin todennäköistä, ajatteli mies. 

Mies mietti, että voisikohan maassa tulla jonain päivänä voimaan laki, joka kieltäisi alastoman mallinuken pitämisen avoimessa näyteikkunassa. Kaikki kun tuntuu nykyään olevan kuitenkin mahdollista. Mies muisti Espooseen suunnitellut betoniporsaat, jotka olivat siis oikeita porsaan kuvia. Suunnittelijana toimi kuvanveistäjä Pekka Jylhä. Betoniporsaita ei koskaan otetu käyttöön, koska pelättiin, että jotkut muslimit voisivat loukkaantua "saastaista eläintä" kuvaavista veistoksista. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut tarkastamaan asiaa keneltäkään muslimilta. 

Avara luonto

Mies matkusti raitiovaunulla uimaan ja mietiskeli itsekseen, että pitäisi taas joskus päästä vähän luontoon oleilemaan. Klooriveden sijaan mereen uimaan. Voisi olla vähän pesemättäkin ja kerätä multaa kynsien alle. Haista kalalle ja nyppiä illalla t-paidasta kuivuneita kalansuomuja.

Miehellä oli kassissaan Palmolive Pure Arctic -suihkushampoota, jota hän oli ostanut sen puoliksi käytetyn Palmolive Thermal Spa Hydrating -suihkugeelin tilalle, joka häneltä edellisenä päivänä oli varastettu. Leväuutteita ja termisiä mineraaleja? Vähän valheeltahan tuo tuntui, ajatteli mies eikä uskonut edes tuotteiden olevan biohajoavia. Tämän hän päätti selvittää ja ryhtyä jatkossa kiinnittämään huomiotaan tähänkin ulottuvuuteen kulutuskäyttäytymisessään.

Mies nousi raitiovaunusta ja näki hämmästyttävän näyn, jonka syntyhistoriaa hän päätti miettiä tarkemmin vasta illalla:

Eikä uimasta poistuminenkaan ollut aivan jokapäiväinen kokemus. Mies oli nähnyt televisiossa paljon poliisin tutkimuksiaan varten rajaamia alueita. Suomalaisessa luonnossa hän ei koskaan ollut sellaista kuitenkaan nähnyt. Nyt tuli sekin hetki vastaan. Miestä vähän naurattikin. Nyt hän oli nähnyt elämässään tasan yhden ketun ja tasan yhden poliisin rajaaman alueen – tai siis jäännökset sellaisesta:

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto kahden vieraan miehen haudasta

Mies ei saanut unta. Miettiessään Paldiskiin haudattua Vasilia, hän muisti toisenkin hautausmaan. Hänen mieleensä tuli hetki Vasalemman kunnan Ämarin kauppalassa täysin merkitsemättömänä metsästä löytämällään läheisen sotilaslentokentän vanhalla neuvostoaikaisella hautausmaalla. Siellä hän oli ihaillut kahden lento-onnettomuudessa tuhoutuneen lentäjäsankarin, Vjatseslavin ja Andrein hautaa. Sellaista ilmestystä hän ei olisi keskeltä metsää odottanut löytävänsä. Koko hautausmaakin vaikutti melko hylätyltä.

Muisto tuosta hetkestäkin oli niin omituinen, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä siitä tulisi ajatella. Niinpä hän nukahti. Toki jokailtaisella nukahtamislääkkeelläkin oli epäilemättä oma osuutensa unentulon helppouteen. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 8: Muisto vieraan miehen haudasta

Mies sai Vladimir Majakovskin elämäkerran luettua loppuun. Häntä vähän nauratti se, että miltei kaikissa valokuvissa Majakovskilla oli sätkä suussaan. Samalla hän muisti sen, miten oli Viron Paldiskissa, entisessä ydinsukellusvenetukikohdassa, käynyt joskus elokuun alussa vierailulla hautausmaalla ja viettänyt hetken erään Vasilin haudalla. Kyllä Vasili pani vielä Vladimiria paremmaksi! Hänestä oli jäänyt jopa hautakiveen kuva sätkä suussaan.

Mies oli vähän haikea, sillä hän oli itse lopettanut terveyssyistä tupakoinnin puolta vuotta aikaisemmin. Se oli ollut tavallaan helppoa, mutta jokin hänen mieltään silti kaihersi. Hän sanoikin vielä useasti tuttavilleen olevansa silti habitukseltaan tupakoija.

Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Näin hän kysyi mielessään Vasililta mennessään nukkumaan ja yrittäessään miettiä jotain muuta kuin erilaisia mielihalujaan, joita oli niin monin tavoin kahlittava.  

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 7: Konteksti

Mies oli luullut, että hänen normaalisti käyttämänsä pukuhuoneen kaappi oli jonkin siivousoperaation takia väliaikaisesti poissa käytössä. Mutta kun aluetta rajaava naru oli seuraavanakin päivänä käytössä, hän tulkitsi sesongin lopun ja kävijöiden vähenemisen tuottaneen sen, että vastaavasti vähenevää siivouksen tarvetta tehtäisiin helpommaksi pienentämällä aluetta. Hän jäi kylläkin asiasta epätietoiseksi, mutta katsoi ettei sen perään ehkä kannattaisi lähteä henkilökunnalta kyselemään. Nehän vain ihmettelisivät sitä, että miksi joku asiakas olisi kiinnostunut niin oudosta asiasta. Niinpä hän päätti vain ottaa satunnaisesti jonkun lokeron. Tähän hän päätyi siitä syystä, että ajatus uuden vakiolokeron valinnasta hieman vaivasi häntä. Hän oli nimittäin tullut tietoiseksi siitä, että joku periaate valintaa kuitenkin ohjaisi. 

Mies ajatteli toimia radikaalisti. Ajatus kaapinvalinnan mahdollisesta radikaaliudesta on tietenkin hieman hassu. Näin mies kuitenkin asian koki. Hän muisteli tapaamaansa Krasnojarskissa pitkän uransa tehnyttä taidemaalaria, joka oli muuttanut Suomeen viettämään eläkepäiviään ja alkanut kahdensadan maalaamansa Stalinin muotokuvan jälkeen maalata pelkkiä kukkamaalauksia ja asunnostaan näkyvää lähiön koivumetsää ja koki näin tehdeensä jotain hyvin radikaalia. 

Radikaali on radikaalia vain suhteessa johonkin kontekstiin. Tähän mies oli päätynyt.

Hänen oma elämänsä oli muuttunut aika tasaiseksi. Hän tuli joka aamupäivä uimaan, ui aina saman määrän suurin piirtein samassa ajassa, kuunteli joka päivä samojen kanssauimareiden keskinäisiä juttuja, veti saman määrän leukoja uinnin päätteeksi altaan päädyssä, kävi saunassa ja meni sitten syömään jotain terveellistä lounasta. Näin kaapinvalinnasta tuli tavallaan hänen turhautumisensa välikappale. Silti hän oli tietystä surumielisyydestään huolimatta jotensakin onnellinen, mutta ehkä sitä vain oli vaikea myöntää. Varsinkin kun edeltävien viikkojen keskeisin matkalukeminen oli ollut Vladimir Majakovskin elämäkerta.  

Palattuaan uinnin jälkeen kaapilleen, hän tajusi, ettei valinta kuitenkaan ollut tapahtunut satunnaisesti. Hänen valitsemansa kaapin no. X22 avaimen nilkkaan pujotettava kumilenkki oli muista pyöreänä pysyneistä kumilenkeistä poiketen mennyt lyttyyn. Syytä siihen hän ei keksinyt. Fysiikkaan se varmaan liittyisi.

Hän ei myöskään keksinyt syytä sen vaikutuksesta valintaprosessiin. Olisiko avainlenkin toiseus mahdollisesti selittävä tekijä? Ja miksi?

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 6: Eka kerta

Kun on ikää jo 52 vuotta ja on asunut kotikaupungissaan yli 30 vuotta, sitä luulee tuntevansa paikat aika hyvin. Mutta harhaahan se on. Tänään esimerkiksi istuin ensimmäistä kertaa elämässäni Varsapuistikossa. Olenhan toki nähnyt puistikon tuhansia kertoja, mutta en ole koskaan mennyt sinne varta vasten istumaan penkille. Tämä on sikälikin omituista, että olen ikään kuin taideihminen, ja puistikossa sijaitsee Emil Cedercreutzin veistos Äidinrakkaus (1927), jonka lukijat valitsivat Helsingin Sanomien äänestyksessä kaupungin rakastetuimmaksi veistokseksi. Toisaalta, en minä ole sitä koskaan kaukaakaan rakastanut.

On myös todettava, että puistikko ei ole sisältä koettuna järin viihtyisä. Se ei juurikaan houkuttele istuskelemaan. Sen verran kuitenkin istuin, että mietin niitä helsinkiläisiä paikkoja, joissa olisin kesän mittaan käynyt ekaa kertaa. Muistin ainakin Itäisen Brahenkadun ja Fleminginkadun välisen osuuden Porvoonkadusta. Joskus alkukesästä sitä kävellessäni tajusin, että en ollut koskaan siellä ollut.

Sitten istuin vielä vähän aikaa ja mietin syötäväksi tarkoitettuja asioita, joita en ole koskaan maistanut. Yksi sellainen oli viherherukka, mutta eipäs ole enää, sillä soin niitä Hakaniemen torilta ostamani rasiallisen Cedercreutzia katsellessani. Maku oli vähän niin kuin mustaherukan, mutta en minä nyt siihenkään mitenkään erityisesti sydäntäni menettänyt.

Niin että kai nämä ekat kerrat olivat vähän niin kuin ekat kerrat yleensäkin.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 5: Lukumagiaa

Se tapahtui nopeammin kuin hän oli uskonutkaan. Miltei heti hänen alettuaan epäillä sitä, että hänen päivittäin käyttämänsä pukuhuoneen kaappi saattaisi ehkä olla joskus varattu, kävikin hassusti. Tosin kaappi no. F85 ei ollut varsinaisesti varattu, mutta koko alue oli väliaikaisesti suljettu ilmeisesti siivouksen takia:

Hän oli aina pitänyt itseään arkkirationalistina, joka ei koskaan alentuisi harrastamaan lukumagiaa. Toki hänellä oli aikoinaan ollut oma lottorivinsä, jossa oli erilaisia merkittäviä päivämääriä, mutta siitä oli jo aikaa.

Vaan kuinkas kävikään? Hän oli aamulla tullut normaalia raitiovaunulinjaa 8 korvaavalla bussilinjalla 8X. Niinpä:

Ihmisen muisti on aika kummallinen. Hänen edellisestä lottoamisestaan oli aikaa osapuilleen 25 vuotta, mutta silti hän muisti nuoruutensa rivin edelleenkin ulkoa.

Tässäpä se: 13, 16, 18, 24, 25, 33, 37.

Lukumagiaa tai, hän kuitenkin päätti, ettei missään tapauksessa lottoaisi. 

Tämän päätöksen hän teki lauantaiaamuna eikä ainakaan sinä lauantaina tehnyt lottoriviä.

***

Ei kai se niin kummallista ole, että muistaa omituisia lukuja, hän ajatteli hetken asiaa mietittyään. Muistihan hän 1970-luvun lopulta jopa rynnäkkökiväärinsä numeron: 742796. Kummallista oli se, että lottoriviä miettiessään hän ei muistanut yhdestäkään numerosta sen varsinaista alkuperää. Siitä puutuivat esimerkiksi hänen syntymäpäivänsä numerot 2 ja 20.

Hän lakkasi ajattelemasta asiaa ja meni nukkumaan.

***

Kesken jo unta muistuttavaa horrostilaa hän havahtui hereille. Hänellä oli tapana aina tarinaa kertoessaan väittää, että 742796 oli hänen rynnäkkökiväärinsä numero. Mutta sen ääneen sanoessaan hänellä oli aina myös epäilys, että mahtoiko kyseessä sittenkin olla hänen enonsa puhelinnumero 1970-luvun lopulta. Hän nimittäin asui tuolloin enonsa yläkerrassa ja käytti samaa puhelinta. 

Tarinan periaatteellisen ulottuvuuden kannalta asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä, joten hän laittoi silmänsä kiinni.  

Jäi se kuitenkin vaivaamaan. Pitäisiköhän soittaa enolle? Näin mies ajatteli ennen nukahtamistaan.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 4: Teollisuusarkkitehtuuria

Kun lähtee aamulla uimaan ja pitää märkää uimakassiaan mukanaan pitkälle iltapäivään, alkaa pyyhe muhia muovikassissa ikävällä tavalla. Se alkaa siis haista pahalta aivan liian nopeasti. Niinpä ajattelin ryhtyä käyttämään kangaskassia, joka sentään hengittäisi. Löysinkin tarkoitukseen hyvän kassin. Olin ostanut sen Narvasta Kreenholmin manufaktuurin tehtaanmyymälästä (Kauppakeskus Tempo, Tallinna maantee 52) aiemmin alkukesästä. Ostin sen lähinnä sen takia, että halusin jotain Kreenholmin tehtaasta muistuttavaa. Tehdas on hiipuva kangastehdas, jonka omistaa nykyään ruotsalainen Borås wäfveri, enkä usko että he kauaa katselevat huonosti tuottavaa tehdasta. Henkilökuntaa onkin jo alettu vähentää rajusti. Ongelmat alkoivat jo muutamia vuosia sitten. Yksi iso ongelma syntyi epäilystä, että Kreenholm käyttää uzbekistanilaista lapsityövoimalla korjattua pellavaa. Muun muassa 

Marimekko lopetti tuolloin tilaukset Kreenholmilta.

Mutta miksi halusin jotain Kreenholmista muistuttavaa? Koska Kreenholm on yksi Viron merkittävimmistä historiallisista teollisuuslaitoksista. Koska se on kuin kaupunki kaupungissa. Sen vanhat punatiiliset rakennukset ovat tosi komeita ja tuovat mieleen Tampereen. Vain siksi. Silkkaa romantiikkaahan tämä on. Kassia katsoessani minä ajattelen todellisuudessa tätä:

Voi hyvinkin olla, että Kreenholmin kankaat ovat nykyään jotain IKEA-tyyppitä tuotantoa, jonka suunnitelijoilla ei ole enää mitään tekemistä virolaisen kulttuurin kanssa, mutta en tiedä asiaa.

Enkä oikeastaan välitäkään nyt taideteollisuudesta. Minulle on vain tärkeää, että kyseessä on Kreenholmin kassi. Onhan se siis romantiikan lisäksi myös jonkinlaista fetisismiä. Mutta sama se.

On kai kuitenkin aika tyhmää kanniskella märkää kangaskassia pitkin kaupunkia. Mitähän nyt tekisin? 

***

Ja eiköhän minulla ole nyt sukatkin, jotka ovat silkkaa teollisuushistoriaa! En ehkä kehtaa kuitenkaan käyttää niitä, koska ne ovat niin tyhmän näköiset – mieleeni tulee jonkun preussilaisen sotilaan asu. Ostin ne vähän aikaa sitten Haapsalusta, muta niiden kuviointi tulee vanhoista võrumaalaisista ornamenteista. Nämä ovat kuitenkin yhdentekeviä seikkoja. Minulle ne ovat pelkästään Tallinnan teollisuushistoriaa. Ne ovat nimittäin tallinnalaisen tekstiilitehtaan Suvan tuotantoa. Neuvostoaikana tehdas tunnettiin nimellä Punane Koit (= Punainen koitto), aiemmin se oli nimeltään Rauaniit. Arkkitehti Eugen Habermannin piirtämä rakennus (Põhja puiestee 7) on vuodelta 1927. Se on varsin hieno vaikkakin vähän rapistunut. 

Sukkien ornamentiikan sijaan ajattelen siis todellisuudessa aivan jotain muuta: 

Kummallista tämä elämä. 

Myös ihan vakavasti. Jos minä võrumaalaista ornamentiikkaa nähdessäni ajattelen erästä vanhaa tehdasrakennusta Tallinnan aseman lähellä, tulee väistämättä esiin ajatus siitä, että voiko toista ihmistä oikeasti ymmärtää ilman tilaisuutta tolkuttoman pitkiin selityksiin erilaisten asioiden tuottamista nyansseista ja assosiaatioista.

Hmm.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 3: Kunhan jonnekin

Lähdin aamulla uimaan. Käytän normaalisti päivittäin raitiovaunulinjaa 8, mutta tänään raitiovaunu oli joidenkin katutöiden takia korvattu bussilla. Linjan numero oli 8X. Havahduin yhtäkkiä miettimään sitä, että oliko reitti sama kuin ratikalla, ja menin kysymään asiaa kuskilta.

– Mihin tää niinku menee?

– Ihan sama.

Ja minähän purskahdin nauruun. Olipas raju kuski.

Pienen tauon jälkeen:

– Aika omituinen vastaus.

– Ihan sama kuin raitiovaunu kahdeksan, sanoi kuski nyt selkeästi erottuvalla virolaisella aksentilla ja selvästikin hieman loukkaantuneena, koska ei ollut ymmärtänyt huvittumiseni syytä.

Minua ehti jo vähän hävettääkin, mutta en viitsinyt pahentaa tilannetta selittelemällä asiaa vaan menin paikalleni. 

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 2: Taiteiden yön Bajamajat

En ole koskaan voinut sietää Taiteiden yötä. Aina sen koittaessa yritän pysytellä pois keskustasta. Nyt jouduin kuitenkin kävelemään vielä yhdeksän aikoihin illalla keskustan läpi.

(No okei, tiedänhän minä, että taiteiden yön inhoaminen kuuluu tiettyyn kuvioon. Mutta siltikin: En ole koskaan voinut sietä Taiteiden yötä.)

Nyt rupesi kuitenkin jopa naurattamaan. Bajamajojen, tuon festariklassikon, muodostamat rivistöt olivat jotenkin koomisen näköisiä Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Helsingin tuomiokirkon kupeessa. 

Piti oikein ryhtyä selvittelemään Bajamajan historiaa, mutta keskenhän se jäi, kun ajauduin Käymäläseura Huussin kotisivuille. Nukkumaankin täytyy mennä.

Mutta tiesittekö, että Tampereen teknillisellä yliopistolla on juuri pidetty Kolmas kansainvälinen kuivakäymäläkonferenssi?

Ai ette? No, en minäkään ennen tätä päivää.

Ja että vielä Hallituskatu! Ikuiseksi ajateltua arkkitehtuuria ja todella väliaikaista arkkitehtuuria. Kai Bajamajakin on arkkitehtuuria? Vaikka se ei olisikaan poliittinen tai kulttuurinen symboli tai taidetta. Vaan taitaa se ehkä kuitenkin olla jo jonkinlainen kulttuurinen symboli. Niinku festariklassikona.

Kerran tai pari olen käynyt kusella sellaisessa. Sitä en muista, mitä meillä oli ennen Bajamajoja. Kävin Roskildessakin kerran, osapuilleen vuonna 1981. Siitä muistan harvinaisen vähän. Vessassa käymistä en lainkaan. Sääli.

Satunnaisia paikkasidonnaisia päiväkirjamerkintöjä, 1: Kaappi no. F85

Mies kävi uimassa miltei päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin aamupäivän paikoilleen ruokatauon jälkeen iltapäivällä palaavat ihmiset niissä lukuisissa seminaareissa, joissa hän asiaa oli tarkkailut, käytti hänkin aina samaa pukuhuoneen kaappia. Jostain syystä ensimmäisen puolentoista uintikuukauden aikana kaappi myös oli myös joka kerta ollut vapaana. Eräänä päivänä hän kuitenkin tajusi, että jonain päivänä näin ei ehkä olisi asian laita. Niinpä häntä alkoi jännittää lähestyä kaappia. Onkohan se vielä tänäänkin vapaa, vai onkohan joku mennyt minun kaapilleni? Näin hän ajatteli. Jännitys alkoi olla jo sitä luokkaa, että hän ajatteli kaapin vaihtamista. 

Mutta sitten hän kuitenkin päätti, että katsotaan tämä nyt urheasti loppuun.  

Stalinistisesta arkkitehtuurista

Helsingin empirekeskusta on huippuarkkitehtuuria, jota esitellään ylpeinä turisteille. Arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778–1840) on kiistaton mestari alallaan. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta miksi ihmeessä 1950-luvun neuvostoliittolainen korinttilainen pylväs on kitschiä, mutta 1830-luvun tsaarinaikainen venäläisen Suomen korinttilainen pylväs ei sitä ole?

Veikkaanpa, että kyse on pikemminkin kontekstista kuin sisällöstä. Helsingin empirekeskustan arvostaminen osoittaa jonkin tahon määrittelemänä hyvää makua. Stalinistisen arkkitehtuurin (osapuilleen 1933–55) arvostaminen ei osoita minkään tahon määrittelemänä hyvää makua. Tai enhän minä Vladimir Putinin arkkitehtuurimakua oikeastaan tiedä. 

Tätä kaikkea mietin, kun matkustin jo toistamiseen itävirolaiseen Sillamäen kaupunkiin, joka neuvostoaikana oli tavallisilta kansalaisilta suljettu sotateollisuuskaupunki. Vierailijan kokemaa tunnetta näiden kulissien keskellä on vaikea eritellä: 

Ovathan tällaiset talot toki ihan oikeasti korneja. Mutta miksi? En oikein osaa vastata.

Sen sijaan kulttuurihistoria vilahtelee mielessäni. Panssarilaiva Potemkin, Odessan portaat...

Tätä samaa tunnetta voi käydä kokemassa monessa muussakin paikassa. Muun muassa Jõhvissa:  

... tai Kohtla-Järvessä, jonka stalinistisen ajan kauppahallista kävin ostamassa eväitä:

Mutta yhtä asiaa ei koskaan saa unohtaa. Kyse on aina myös ihmisistä. Kauppahallin ulkopuolella ostin vielä toripöydältä sen ainoan retiisinipun erittäin sympaattiselta mieheltä. Nämä ihmiset ovat asuneet näissä taloissa, osa asuu vieläkin.

 

Kun oikeasti kohtaa ihmisen, asettuvat arkkitehtuurin tyyliseikkoihin liittyvät taideteoreettiset seikat myös vähän laajempaan kontekstiin. Vasta sitten voi alkaa opetella asioita. Kuten Dmitri Shostakovits totesi kiistellyissä muistelmissaan: "Kaiken kaikkiaan ei tarvitse olla runoilija. Mutta kansalainen täytyy olla." En minä oikein tiedä sitäkään, mihin tämä nyt liittyy. Se nyt vain tuntui tärkeältä.

Siirryn kuuntelemaan Shostakovitshin kuuluisaa valssia, joka on sävelletty Stalinin kuoleman jälkeen ja on mielestäni varsin hieno. Älkää kysykö miksi.

PS. Ja korostettakoon, että en ostanut retiisejä hyväntekeväisyyssyistä vaan siksi, että ne ovat minulle herkkua.

Isoisän haudalla

Tässä on isäni isä Teodor Wilhelm, jota en ole koskaan tavannut. Kuva on vuodelta 1918, jolloin silloin vihtiläinen isoisäni sai punakaartiin kuulumisesta 10 vuoden tuomion ja menetti kansalaisluottamuksensa. Suomenlinnan vankileirillä ja Katajanokan Merikasarmilla vietetyn ajan jälkeen hän kävi kuuluisaa Tammisaaren yliopistoa piikkilanka-aidan takana. Hän valmistuikin ihan oikeasti sieltä ammattiin, ja niinpä entinen renki aloitti vapauduttaan suutarintoimensa Helsingin Toukolassa. Perhe asui hellahuoneessa Aleksis Kiven kadulla Alppilassa. Ja sinne tipahti sitten Helsingin suurpommituksissa pommi, jolloin isoisäni ja setäni Aatos saivat surmansa.

Seuraava teksti on kirjoittamani melko tuore radiokolumni:

Jostain syystä halusin yhtäkkiä käydä isoisäni haudalla. En normaalisti ole lainkaan niitä ihmisiä, joilla on ylipäänsä tapana käydä toisten haudoilla – en käy edes jo kuolemaan ehtineiden ystävieni haudoilla.

Isoisäni kuoli Helsingin suurpommituksissa vuonna 1944, kun hän jäi typeryyksissään kolmen vanhimman pojan kanssa katsomaan visuaalisesti ilmeisen vaikuttavia pommituksia. Siinä meni sitten yksi setänikin. Mummi ja kolme nuorinta lasta – isäni niiden joukossa – lähetettiin sentään pommisuojaan. Minun onnekseni kai.

Kaikki tämä tuli sattumalta mieleeni, mutta sitten muistin, että jokunen vuosi sittenhän minä jo yritin käydä siellä haudalla, eikä sitä edes enää ollut. Pommituksen uhrit saivat kaupungilta haudan, mutta sen ylläpitosopimus lakkasi aikoinaan, ja kaikkien nimet hakattiin yhteiseen kivimuistomerkkiin. Isoisälleni kävi niin, että hänen sijaansa hakattiin vahingossa tuon pommituksessa kuolleen setäni nimi, vaikka tällä olikin jo oma paikkansa Hietaniemen sankarihautausmaalla. Hän oli nimittäin lomalla oleva sotilas. Näin siis isoisälläni ei ole hautaa lainkaan.

No sehän rupesi jotenkin pistämään vihaksi. Halusin päästä isoisäni kanssa rituaaliseen yhteyteen. Niinpä päätin tehdä asialle jotain. Otin raitiovaunun, ja tuorein linja 9 kuljetti minut Alppilaan suoraan sen talon eteen, jonka paikalla sijainneessa pommin alle jääneessä puutalossa isoisäni ja mummini hellahuone aikoinaan oli.

Haudalla yleensä hiljennytään, ja jotkut varmaan yrittävät saada jonkinlaisen yhteyden vainajan kanssa. No eihän Aleksis Kiven kadulla sijaitsevan kerrostalon edessä noin vain hiljennytä. Jotain rituaalista piti kuitenkin keksiä, ja niinpä päätin ainakin dokumentoida digikameralla talon graffitit ja tarrat. Onneksi kyseessä on tosi iso talo – peräti seitsemän rappua –, niin oli edes vähän tekemistä. Graffiteja ei ollut lainkaan, mutta tarroja oli kahdeksan. Neljässä tarrassa oli kuva ja kahdessa teksti. Kuvista kolme oli jo tutuksi tulleen, myös Punavuoressa liikkuvan tarrataiteilijan käsialaa. Oli hauska nähdä vanha tuttu tekijä, jonka ilmeikkäät ihmisfiguurit ovat ihan oikeasti aika hauskoja piristeitä rännien kyljessä.

Teksteistä toinen oli ”Ratface”. Kyseessä lienee muutaman vuoden ikäinen hardcorepunk-bändi, jonka tuotantoa sitten kuuntelin illemmalla internetissä MySpacen kautta. 

En oikein tiedä, muodostuuko tässä mielekästä yhteyttä, mutta oli se jotenkin aika metkaa muistella isoisäänsä kotimaista bilepunkkia kuunnellen. Kyllä minä nimittäin ihan oikeasti isoisää muistelin koko päivän. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että minähän en ole tavannut koko miestä koskaan. Kaikki on vain kuulopuhetta ja muutamia valokuvia.

Toinen tarrateksteistä oli sitten herkkä. Siinä luki oikein huutomerkin kanssa: ”Kuuntele itseäsi!” Tuli sellainen olo, että joku angstinen öinen kulkija on ollut olemassaolonsa peruskysymysten äärellä. Minulla oli kuitenkin vähän hilpeä olo, joten päätin kuunnella raadollisia pyyteitä. Mieleni teki mieli nimittäin olutta, ja niinpä menin talon nurkalla sijaitsevaan ravintolaan. Se näkyi vaihtaneen nimeä. Vielä viime vuonna se oli Kultainen Kulaus, nyt se oli nimeltään Paja. Mutta kun myöhemmin juttelin päivästäni ystäväni Hanskin kanssa, hän kertoi sen 1960-luvulla olleen Kipakka. Kultainen Kulaus oli vähän pahamaineinen paikka, mutta Kipakka se kuulemma vasta varsinainen alan mesta oli. Siellä se isoisänikin olisi varmaan istunut, jos olisi Alppilassa elämäänsä saanut jatkaa. Sen verran alan mies se oli.

Päätinkin isoisäni kunniaksi ryhtyä tallentamaan tätä vähän toisenlaista helsinkiläistä klasikkoravintolaperinnettä – näistä ravintoloista kun ei ole paljon kirjoja kirjoitettu. Ja jos haudalle tekee mieli, tiedän nyt mitä tehdä. Yhteys löytyy ja jopa kasvaa eri suuntiin.

Tähän loppui kolumni. Mutta eiköhän omasta rööperiläisestä kantakapakastanikin ole jo tulossa klassikko! Siellä mellastettiin juuri Suomi-konepistoolin kanssa. Oikeastaan vähän surullista.