Sydäninfarkti psykomaantieteellisen retkeilyn metodologisena apuneuvona

Helmikuun 9. päivänä sain sydäninfarktin. Olin tulkinnut jo pitkään jatkuneet keuhko-oireeni pitkittyneen flunssan tuottamaksi keuhkoputkentulehdukseksi, ja sellaisena ne sunnuntaina 8. päivä Marian sairaalassa lääkärille myös esitin ja sellaisisiksi lyhyesti selästäni keuhkoja kuunnellut tympeä lääkäri ne myös totesi ja antoi minulle antibiootteja, limaa irrottavia pillereitä ja hengitystä jeesaavan inhalaattorin. Yöllä en nukkunut silmäystäkäään. Joka kerta kun vähänkin aloin nuokkua, säpsähdin välittömästi hereille, koska tunsin tukehtuvani. Maanantaiaamuna 9.2. tulkitsin tilanteeni pahentuneen keuhkokuumeeksi ja lähdin terveyskeskukseen, jonne matkaa kotoani on vain parisataa metriä. Jaksoin kävellä matkasta noin puolet. Sitten voimat loppuivat. Aloin hoippua täysin holtittomasti ja henki loppui kokonaan. Sitten kaaduinkin jo katuun. Hetken aikaa kuvittelin sekavassa tilassani ryömiväni loppumatkan terveyskeskukseen, mutta sitten jotenkin viisastuin, raahauduin pengerretylle jalkakäytävän reunalle, jolle saatoin istahtaa ja josta älysin soittaa ambulanssin:

 

Olin loukanut kaatuessani olkani, kuset olivat tulleet housuihin, jotka kastuivat lisää istuessani lumessa, ja lisäksi suustani oli tullut omituista itkun kaltaista ulinaa yrittäessäni päästä istumaan ja rauhoittumaan.

Mutta onpahan tässä kaupungissa nyt katu, joka tuottaa minulle varsin harvinaisen etuoikeutetun aseman – voin nimitttäin sitä kävellessäni muistella: "Kas, tuossapa on se katu, jolla sain sydänkohtauksen." Ongelma on vain se, että Taivaanvuohentietä ei juurikaan tule käveltyä, enkä taida mennä sinne ihan varta vasten muistelemaankaan, sillä kyllä kuoleman porteilla käynti taitaa olla täysin ylimainostettu juttu. En nähnyt mitään filminauhoja vilahtelemassa elämäni tapahtumia enkä nähnyt mitään hienoja värejäkään. Ainoastaan vitutti ja pelotti.

Tämä toistui vielä Mariassa, jonne ambulanssi minut vei. Täynnä olevalla polilla makasimme kuin sillit suolassa, ja kun yritin kusta siihen pulloon, jota sorsaksi nimitetään, ei se oikein onnistunut, koska silmäni hakeutuivat koko ajan aivan vieressäni suu auki makaavaan, noin 80-vuotiaaseen naiseen, joka ikään kuin katsoi minua ja ikään kuin ei katsonut. Itse asiassa luulin ensin, että hän oli kuollut. En kuitenkaan saanut tungettua pientä ja ryppyistä kaluani sorsaan, ja paniikki alkoi taas lisääntyä. Yritin nousta istumaan, ja sitten kohtaus iski taas. Ryhdyin hyperventiloimaan – lieköhän  tämä nyt oikea sana? – täysin holtittomasti. Nuori miespuolinen hoitaja kiiruhti hätiin ja laittoi naamalleni happinaamarin, joka kiinnitetään varsin rajuilla kuminauhoilla ja josta tulee happea myös tosi kovalla paineella. Se tuntuu todella epämiellyttävältä – tunnet oikeastaan vieläkin varmemmin tukehtuvasi. Kun olin saanut paniikissani jo kolmesti revittyä vehkeen naamaltani, kundi tuli lähelle korvaani ja sähähti: "Vitun ääliö, anna sen naamarin olla. Jos joku tässä nyt pelastaa henkesi, se on juuri tuo naamari." Sitten hän otti minua kädestä kiinni ja jatkoi lempeämmin: "Sinusta tuntuu, että tukehdut, mutta et sinä tukehdu. Usko minua, et sinä tähän tukehdu."

Ja kas, niinhän minä rauhoituin hiljalleen enkä siis tukehtunut. Mutta en taaskaan nähnyt mitään erikoista. Paitsi sen 80-kymppisen naisen kasvot, joita tuskin tulen koskaan unohtamaan.

Sitten jäin tarkkailuun, ja henkilökunta oli – toisin kuin eilinen lääkäri – aivan fantastista, koko ajan avuliasta ja rohkaisevaa. EKG:ssä paljastui sitten infarkti. 

Seuraavana päivänä minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa aloitin ensin sydänvalvontaosastolla (CCU), ennen kuin minut siirrettiin osastolle 152. Molempien osastojen henkilökunta oli myös aivan fantastista. 

Meilahdessa alkoi myös henki hiljalleen palata, sillä huomasin huvittuneena 15:n kerroksen vessastani, että miltei silmieni alla näkyi kustessa syntymäkotini (Mannerheimintie 114). Mietin enteen laatua: olinko tullut tänne kiertämään kehän umpeen ja kuolemaan vai olinko tullut tänne ehkä sittenkin syntymään uudestaan? Jälkimmäinen tuntui jostain syystä paremmalta vaihtoehdolta, ja niinpä päädyin siihen, että kyse oli lopultakin psykomaantieteellisestä tapahtumasta. Tätä varmisti vielä algoritmiseen psykomaantieteeseen minua ensimmäistä kertaa ohjaava kartta. Sydämen varjoainemittaus paljasti sepelvalvaltimotaudin lisäksi myös kartan näköisen apuneuvon, ja sellaisena sitä aion vielä käyttää:    

 

Paikka, josta vasen (LCA) ja oikea (RCA) valtimo lähtevät, on ilmetty perse. Kun sijoitan perseen Punavuoren lähihistorian pahimman huorapaikan kohdalle, Ratakatu 9:ään, Alvar Aallon insinööritalolle, jossa on toiminut epälukuisa määrä erilaisia yökerhotyyppisiä paikkoja, kuten esimerkiksi joku aika sitten Punavuoren Soho, niin saan ehkä aikaiseksi jonkin ahaa-elämyksiä tuottavan pienen kävelyretken. Mihin kohtaan asettuvat kolme tukkeumaani, ja mitä ne visuaaliseen ympäristöön operationaalistettuina mahdollisesti symbolisoivat? Ja entä sitten sepelvaltimoiden omituinen uudistumiskyky? Tuo oikeassa nurkassa näkyvä uusi haara, jonka kautta kokonaan tukkiutunut RCA on saanut uutta voimaa? Mikähän katu se mahtaa olla? Mitä se voisi symbolisoida? Jaa-a, kysynköhän minä näitä nyt tosissani? Ja miten tämä uusi kartta pitäisi paikalleen sovittaa, missä mittakaavassa?

Kerron sitten myöhemmin, kun olen kävelykuntoinen ja olen Ratakadulla käynyt. Projekti on siis vielä kesken. 

Projekti on muutenkin kesken. Hoitajista kolme oli virolaista, ja hekin olivat kaikki samaa huippulaatua kuin suomalaiset kollegansa. Läheisimmäksi heistä minulle muodostui Ingrid, ja päätinkin syntymäkotini kunniaksi käydä juomassa Viru Valge -paukun hänen syntymäkotinsa tietämillä – mikäli hän sen suostuisi kertomaan. Pienen maanittelun jälkeen hän suostuikin, ja niinpä minua odottaa ensi kesänä matka Kuressaareen ottamaan edes yksi paukku. Sen kai voimistunut sydämeni kestää.

Ingrid oli yksi niistä hoitajista, jotka mustelmoittivat mahani kauttaaltaan lyödessään mahanahkaan joka ilta nesteenpoistopiikin. Niistäkin muodostui hiljalleen kartan kaltainen kuvio, mutta sitä en jaksa ryhtyä tulkitsemaan: