Talot no 20: Merimiehenkatu 20

Merimihenkatu 20 kuuluu niihin 1960-luvun alun taloihin, joiden alta alueen viimeiset puutalot saivat väistyä – tai onhan niitäkin jäänyt vielä muutama, jopa samalla kadulla. Rakennuksen suunnittelivat Teuvo Lindfors ja Olavi Maamies, ja se valmistui vuonna 1962. Ikään kuin kahdesta kappaleesta koostuva rakennus pylväineen ja muutamine viistoine muotoineen ei ole niitä kaikkein kamalimpia, mutta ei se toisaalta tarjoa ohikulkijalle mitään esteettistä elämystäkään.

Kykeni talo kuitenkin tuottamaan mielikuvitusmatkan lapsuuteen ja kesäiseen Helsinkiin: Lindfors nimittäin laati Hietsun kahvilasuunnitelman vuonna 1957 ja oli mukana siinä arkkitehtiryhmässä, joka suunnitteli vuonna 1952 valmistuneen Kumpulan maauimalan. Uutta tietoakin tuli hankittua – en nimittäin tiennyt, että maauimala rakennettiin alun perin Helsingin olympialaisten harjoitteluradaksi. Olavi Maamies oli puolestaan suunnittelemassa 1960-luvun Kontulaa, jossa en lapsuudessani koskaan käynyt, ja 1970-luvun Pohjois-Haagaa, jonka läpi tuli sentään joskus bussilla ajeltua.

Rakennuksen matalassa vertikaalisessa osassa toimi kauppa – viimeisenä Pikkolo. Muistan sen kerran, kun Atskin ja kumppaneiden kanssa yritimme viedä sinne raviveikkaustamme, mutta kassan tyttö ei osannut käyttää konetta. Silloin tuli käyttäydyttyä vähän huonostikin, mutta eihän se tietenkään tytön vika ollut, ettei ollut saanut kunnon oppia pomoltaan. Kallis ja huono kauppa se oli muutenkin, joten ei sitä tarvinnut jäädä kaipaamaan – varsinkin kun sen tilalla vanha punavuorelaisperinne elää voimakasta noususuhdannetta. Siinä toimii nimittäin nykyään toimintaansa laajentanut Kanniston leipomo, joka on tehnyt leipiänsä jo vuodesta 1914. Kanniston myymäläkin on ihan lähellä Kankurinkadulla, ja sieltä voi käydä hakemassa vaikkapa pienen ruislimpun, joka ei päälleen makkaraa tai juustoa kaipaa. Ja kai pitää mainita saman porukan ylläpitämä Kaffecentralen, joka lienee alansa paras Helsingissä. Useimmiten kuljen kuitenkin sen ohi, ja menen Huvipurteen, jossa kahviani saattaa maustaa perinteinen Jallu. Alan miehiä siis ollaan.

Joskus sitä ihmettelee niitä pikkuruisia nurmikkoja, joita 1960-luvun talojen edustalle laitettiin. Niissä ei voi oikein oleskella, eivätkä nyt niin hirveästi visuaalista viihtyvyttäkään lisää. Tuovat ne toki mukaan visuaalista symbolikieltä. Niin täälläkin: koiria ei saa paskattaa. Ja mitä tulee oleskeluun, niin huomasin elämäni ensimmäisen betoniporsaan, jonka päällä istuskelu on estetty:

Meitähän kohdellaan kuin puluja! Mutta toisaalta voin siteerata erästä kristittyä muukalaista: "Pulun ja kyyhkysen käyttäminen erilaisen asenteen, ilmapiirin tai käyttäytymisen symbolina voisi ehkä auttaa arkipäivän kristillisyyden arvioinnissa ja sen uudistumisessa." Tällaistakin ajattelin, kun nojasin rapattuun pylvääsen ja harmittelin sitä, etten voinut polttaa tupakkaani betoniporsaalla istuen.

Taisin kuitenkin valehdella.